Hiihtovaellus Kilpisjärvellä

Teksti ja kuvat: Satu Eklund

Olin talvisessa keväässä Lapissa pääsiäisen aikaan. Ensimmäinen viikko meni Kolarin Ylläksellä ja toinen Kilpisjärvellä. Tarkoituksena oli lähteä hakemaan lunta, olemaan ja liikkumaan lumisen luonnon keskellä. Kolarin viikko kului vielä vähän arkisissakin merkeissä, sillä ajoin joka päivä töihin. Vaihtelua toi erilainen työmatka ja sen tunturimaisemat, uusi lounaspaikka ja pohjoisen työkaverit jotka puhuivat kolahrin murtheella oman kuntansa ajankohtaisia asioita. Olivathan kuntavaalien tulokset juuri ratkenneet. Äkäslompolossa tuli lumikenkäiltyä ja vähän hiihdettyäkin. 

Suomen maanteiden korkein kohta

Pääsiäislauantaina matkamme suuntaisi Kilpisjärvelle, jossa minun ja mieheni oli tarkoitus tehdä pienimuotoinen hiihtovaellus Suomen kauniimmissa maisemissa. Mieheni kokeilee hiihtovaellusta vasta ensimmäistä kertaa. Itse olen päässyt kolme kertaa ennenkin ahkiota vetämään. Emme siis tässä vaiheessa ostaneet kaikkia varusteita omaksi, vaan välineiden lainaaminen ja vuokraaminen on hyvä vaihtoehto, kun on kokeilemassa uutta lajia. Raision Rinkalta sai kätevästi vuokrattua autoon suksiboxin ja ahkiot. Majoituimme mukavasti Kilpisjärven Retkeilykeskukselle vaellusta edeltäväksi yöksi.

Kilpisjärvellä lunta riittää

Luminen Saanatunturi

Vaellus aluillaan

Sunnuntai 16.4.

Ailakkajärven autiotupa

Pääsimme suksille pääsiäissunnuntaina 13.30. Olin ajanut oman auton valmiiksi Retkeilykeskuksen lähelle odottamaan ja otin taksikyydin Ailakkalahdelle, jossa varusteet ja isäntä odottivat lähtövalmiina tuloani. Olemme vaeltaneen kerran ennen Ailakkalahdelta Ailakkajärven kautta Termisjärvelle. Se oli kesä 2008. Nyt yhdeksän vuotta myöhemmin valitsimme tämän ensimmäisen hiihtovaelluksen reitiksi, koska siitä tulisi sopivan kokoinen lenkki ja vaihtelevaa maisemaa. Ailakkalahdelta polku kulkee aluksi tunturikoivikossa ja päättyy lopulta avotunturilla olevalle autiotuvalle. Matkaa tuvalle on noin 7km. En ollut ajatellut kuinka paljon nousua matkalla lopulta onkaan. Koko matka Ailakkalahdelta Ailakkajärven tuvalle asti oli nousua ja taas nousua. Emme olleet laittaneet suksiin lainkaan pitoa, joten käsivoimin vedimme ahkioita ylämäkiin, jotka eivät onneksi olleet liian ylivoimaisia. Koko päivä nousua ilman yhtäkään selvää laskua oli kuitenkin rasittavaa. Päivä oli aurinkoinen ja oli pari astetta pakkasta. Meidän ei tarvinnut hakea omaa reittiä, sillä alkumatkasta jo ohitsemme ajoi muutama moottorikelkka näyttäen selvää reittiä avotuntureille.

Pidimme muutaman tunnin jälkeen lounastaukoa ja söimme termospulloihin aamulla laittamamme retkiruoan. Termoksiin oli laitettu myös kuumaa mehua päivää varten. Ylhäällä avotunturilla alkoi tuulla enemmän ja aurinkokin meni iltaa myöten piiloon. Kylmä tuuli puraisi vähän reisiä, mutta toppahame suojasi muuten hyvin kylmältä. Vaihdoimme hetkeksi lumikengät jalkaan, kun vastaan tuli pitkä ylämäki, jolloin saimme jarrut päälle suksia paremmin. Tuvalle pääsimme seitsemän aikaan illalla ja oli mukava päästä tuvan lämpöön. Olimme päättäneen nukkua ensimmäisen yön tuvassa, mikä sopi myös aikataulun kannalta hyvin, sillä kello oli sen verran että teltan pystyttäminen tähän lisäksi olisi vienyt turhaa aikaa. Emme olleet ennen yöpyneet Ailakkajärven tuvassa joten nyt se oli paikallaan. Järvi jäi kauas alarinteeseen, mutta siellä oli avanto auki josta sai vettä ruoanlaittoon ja tiskiin. Tuvalla yöpyi myös kaksi muuta kulkijaa, näyttivät olevan konkareita. Oli mukava herätä tuvan lämmössä kuullen, että yöllä oli ollut pakkasta ainakin -19 astetta.

Matkalla Ailakkajärvelle

Ailakkapahta

Maanantai 17.4.

Ailakkajärvi kylpi auringossa ja pääsimme ladulle viimein 11.00. Kiipesimme heti suuren mäen ylös. Aloitimme kiipeämisen lumikengillä, jotka antoivat paremmin jarrua kuin pitämättömät ja kovin liukkaat sukset. Maisema oli aurinkoinen ja valkoinen. Päivä tuntui olevan pitkään nousuvoittoinen, mutta tasaistakin hiihtoa oli pitkä pätkä. Lounaaksi söimme hernekeittoa ja leipää. Valmiit eväät maistuvat ulkoilmassa taatusti. Maisemaa on vaikea kuvailla. Oli lunta ja valkoista ja sitten oli taas lunta. Aurinko paistoi häikäisevästi ja lämpimästi. Oli kiva "olla maisemassa" ja edetä siellä eilisten hiihtäjien jälkiä seuraten. Termisjärven lähirinteillä ajoi moottorikelkka, joka toimi vapaalaskijoiden hissinä vieden laskijat ylös tunturille. Ylhäällä Termispahtan tuntumassa oli suora näkymä Saanalle ja säätiedot kertoivat Saanan olevan tulevana päivänä Suomen kylmin ja tuulisin paikka.

Matkantekkoo

Hanki kantaa

Hankikanto oli loistava. Se mahdollisti jyrkän alamäen laskun Termispahtan luota alas Termisjärvelle pelkät saappaat jalassa. Raju lasku tekee sen, että ahkio haluaa elää ihan omaa elämäänsä ja se hankaloittaa alastuloa. Olikin huomattavasti helpompi tulla mäki alas ilman suksia tai edes ilman lumikenkiä. Alhaalla oli aika laittaa sukset takaisin jalkaan ja hiihtää Termisjärven yli suoraan tuvan pihaan. Olimme hiihtäneet 10km ja pääsimme Termiksen tuvalle 16.30 aikaan. Oli luvattu kevään viimeinen kovan pakkasen yö, mutta olimme päättäneet silti yöpyä teltassa. Kokkaamiset oli kuitenkin mukava hoitaa tuvan lämmössä. Nyt olisi koetuksella kahden makuupussin yhdistelmä lämmittämättömässä teltassa. Yöstä tuli hyytävän kylmä. Kilpisjärven kylällä oli mitattu pakkasta 21-22 astetta. Oma lämpenemiseni kesti taas tuskallisen monta tuntia. Pyrähdykset makuupussien ulkopuolella saivat kyllä kropan lämpiämään mutta ajatukset jäätyivät toteamukseen että on oikeasti ihan hillittömän kylmä, hrrr. Kahden makuupussin lämpö kuitenkin voitti, eikä makuupusseista ollut mitään hinkua nousta pois ennen kuin oli aamulla pakko. Tämä oli sitten kylmin yöni ikinä ilman mitään lämmitystä. Ei se nyt niin kamalaa ollut. Olin kyllä typerä kun en ottanut kuumavesipulloa lämmikkeeksi. Täytyy kokeilla seuraavana yönä.

Teltassa Termisjärvellä

Tiistai 18.4.

Emme pitäneet kiirettä lähtemisen kanssa, sillä heräsimme uuteen aamuun vasta vähän kahdeksan jälkeen. Aamulla paistoi kirkas aurinko ja leirin purkamisessa meni aikaa. Termisjärvellä oli myös avanto, jonka jääkerros piti pakkasyön jälkeen kirveellä rikkoa, jotta sieltä sai vettä ruoanlaittoon. Tuvalla nukkuneet matkalaiset kertoivat jään olevan älyttömän paksua. Jääkairaan tarvittiin vielä lisäteräkin pituutta tuomaan ja silti ei voinut olla varma riittikö kairan pituus puhkaisemaan jäähän pilkkiaukon. Jää on paksua ja se kantaa. Lähdimme ladulle 12.00 maissa kun vielä oli aurinkoista. Saimme hiihtää kovaa vastatuulta vasten koko päivän. Matkalla näimme "telaketjutunturibussin" tai miksi sellaista härveliä nyt voi nimittää - onko sellaisella edes nimeä? Se oli tuonut vapaalaskijoita laskettelemaan tunturin rinnettä alas. Moottorikelkat toimivat jälleen hiihtohissinä. Vastaamme tuli myös kolme koiravaljakkoa. Valjakkohommaa olisi myös kiva päästä joskus kokeilemaan. Sää kuitenkin muuttui nopeasti. Kun tunturin nurkan takaa olisi pitänyt avautua tuttu näkymä Saanatunturista, näimme pelkkää valkoisenharmaata maisemaa ja lunta alkoi pyryttää.

Termisjärven tupa ja Termispahta

Loppupäivän saimmekin hiihtää lumipyryssä. Lähitunturitkin katosivat harmaan pyryn taakse ja välillä maan ja taivaan välistä rajaviivaa ei voinut erottaa vaan maisema vilisi silmissä pelkkänä valkoisenharmaana massana. Siinä oli hetken häivähdys white outia. Välillä tunturien ääriviivat palasivat taas näkyville. Moottorikelkkaura ja sen tolppamerkit olivat koko ajan kuitenkin selvästi näkyvissä, emmekä joutuneet sitten mihinkään ylivoimaiseen säähän. Lounas nautittiin melkoisen kovassa tuulessa. Onneksi se oli taas valmiina termospullossa odottamassa. Olimme päättäneet seurata kelkkauraa epämääräisen matkan ja sopivan hetken tullen, ennenkuin on tarpeeksi myöhä, pystyttää teltta ja yöpyä keskellä valkoista lumierämaata. Tunturi tyhjeni kulkijoista, sillä meidät ohittivat telaketjubussi, koiravaljakot, koko joukko moottorikelkkoja ja hiihtäjiä. Jatkoimme hiihtämistä Masetvarrin tuntumaan ja päivän matkaksi tuli noin 10km. Kun lumipyry hellitti vähän, näimme Saanatunturin ääriviivat jo melko lähellä. Oli aika pysähtyä ja pystyttää leiri. Tuuli oli kova, kuten säätiedote oli luvannut, noin 11m/s Saanan tuntumassa. Pakkasta oli luvattu yöksi noin -9 astetta.

Ruoanlaitto vaati enemmän vaivannäköä kuin tuvan tuntumassa. Kaikki käyttövesi piti sulattaa lumesta. Ruoaksi valikoituikin sellainen vaihtoehto, josta tuli mahdollisimman vähän tiskaamista. Pataruoka oli helppo syödä suoraan kattilasta, joten se oli päiväruokavalinta. Tunturivessana toimi vaatimattomasti kivi jonka viereen lapioin kuopan. Tuulensuojaa ei ollut, joten homma oli sisseintä ikinä. Illalla kuumavesipullo oli testissä. Kyllähän kuumavesipullo toi lämpöä makuupussin sisään, mutta en osaa sanoa nopeuttiko se jollain lailla lämpenemistäni. Oli toki miellyttävää odottaa unen tuloa lämpimän pullon kanssa. Yöllä tuuli laantui, kun se illalla vielä puhalsi välillä aika ärhäkissä puuskissa. Ilma-aukot oli pakko pitää melkein kiinni, sillä tuuli tuprautti muussa tapauksessa lunta apsidiin. 

Leiri lumen keskellä

Keskiviikko 19.4.

Heräsimme aamuun aikaisin ja totesimme kamojen teltassa olevan melkoisen märkiä. Kosteus oli valloittanut teltan ja makuupussit. Sisemmät makuupussit pakkasimme heti pusseihinsa, jotta ne eivät kastuisi yhtään enenpää. Päälimmäiset pussit olivat enemmän märkiä. Niitä päästäisi kuivattamaan Saanan päivätuvalla, jonne oli tänään tarkoitus hiihtää. Aamulla säästyi vähän aikaa siinä, että emme tehneet enää termospulloihin lounasta. Pärjäisimme noin 6km matkan muilla tarjolla olevilla eväillä. Lähdimme hiihtämään 9.40 ja olimme Saanan päivätuvalla 13.00. Matka väsytti. Oliko syynä raitis ilma, kevyet eväät vai jokin muu. Ulkoilmassa oli oltu yhtäsoittoa jo pitkään. Lumipyry oli hävittänyt muiden kulkijoiden kulku-urat. Moottorikelkkauran tolpat kuitenkin ohjasivat meidät alkuun ja sopivassa kohtaa aloimme taittaa kulkuamme suoraan Saanan taakse. Päivä oli eilistä paljon selkeämpi ja näimme jo kaukaa tutun "telaketjutunturibussin", joka huristeli hiljakseen yli Tsahkaljärven ja suuntasi sekin Saanan taakse. Saanan takana oli paljon väkeä, moottorikelkkoja ja pilkkijöitä. Myös koiravaljakot olivat liikkeellä siellä suunnassa.

Hiihto Saanajärvelle

Saanan päivätupa

Tuvalla kokkasimme lounaan ja aloimme kuivatella makuupusseja seuraavaa yötä varten. Olimme alunperin ajatelleet että yövymme tuvan tuntumassa teltassa seuraavan yön. Päivän mittaan tupa alkoi kuitenkin houkutella. Syynä väsymys ja märät makuupussit. Vain toinen omista makuupusseistani oli nyt kuivatuksessa. Telttayötä varten molempien tulisi olla täysin kuivat. Tuvalla kävi Saanaa kiertäviä hiihtäjiä koko päivän syömässä eväitä. Saimme kuulla latukoneen olevan epäkunnossa, eikä latua oltu ajettu. Sitä ei ajettaisikaan vielä, koska huomiselle oli luvattu sakeaa lumipyryä. Vasta sen pyryn mentyä ohi latuja huollettaisi uudelleen. Minun kiinnosti tietysti alkaako pyry jo yöllä vai vasta seuraavana päivänä. Varmaa tietoa sen alkamisesta ei ollut. Ehkäpä päättäisimme vaelluksen sittenkin jo huomenna. Lumi oli sen verran kovaa ja lohkeilevaa, ettei siitä saisi rakennettua lumikammia, jonka tekemistä olin ajatellut kokeilla. Jotain jää siis johonkin seuraavaan kertaan, kun lumikentän kutsu joskus koittaa. Iltapäivällä viiden jälkeen ei uusia kulkijoita enää poikennut päivätuvalle ja niin tupa hiljeni. Ketään ei ollut sanomassa, ettei päivätuvassa kuulu yöpyä. Ilta hämärtyi vähitellen, eikä pimeää aikaa kestänyt kuin muutaman tunnin. Yöllä ei kuitenkaan vielä pyryttänyt.


Torstai 20.4.

Heräsimme aamukuudelta uuteen aamuun ja valmiina lopetuspäivän hiihto-osuuteen. Saanan päivätuvalta Saanan kärjen kautta kiertäen Retkeilykeskukselle tulisi 6km hiihtoa. Lumipyry ei ollut vielä kunnolla alkanut. Pääsimme suksien päälle 9.30 ja eilisten hiihtäjien jäljet näkyivät juuri ja juuri. Seurasimme lyhyitä sinisiä tolppia, joiden kohdalta Saanaa kiertävä talvireitti kulkee. Näkyvyys valkoisessa maisemassa oli heikko, eivätkä silmät halunneet millään nähdä mistä oli kuljettu. Tasaisen valkoisessa maastossa ei käsitä edes sitä nouseeko vai laskeeko maa edessäsi. Sen tajuaa vasta suksituntumalla. Saanan kärjen käännöksen jälkeen alkoivat vaelluksemme ainoat kunnon alamäet Termispahtan laskun lisäksi. Saanalta Retkeilykeskukselle laskeutui reitti vähitellen pieni alamäki kerrallaan.

Toinen meistä löysi itsensä erittäin liukkaiden suksien ansiosta muutaman kerran pyrstöltään pehmeästä lumesta. Sukset luistivat alamäkeä vähän liiankin hyvin. Loppumatkasta oli käytössä jo latukin. Ahkiot eivät sotkeneet latua ja niin rohkenimme laskeutua latu-uraa pitkin. Vastaamme tuli hiihto-opas ryhmänsä kanssa. He kulkivat tarkoituksella latu-uran vieressä. Retkeilykeskuksen parkkipaikalle saavuimme 11.45 ja niin päättyi ensimmäinen yhteinen lumiseen aikaan tehty hiihtovaellus - talvivaellus, jos sen niin voi nimetä näin keväthankien aikaan. Vaellus oli kaikenkaikkiaan onnistunut. Pääsimme näkemään aivan erilaista keliä, aurinkoa, pyryä, lämpöä ja kovaa yöpakkasta, tuulta ja ripaus white outia. Muutama pikkuesine meni matkalla hukkaan ja yksi termospullo hajosi. Revontulia ei ollut tarjolla tällä reissulla. Mukava reissu, joskin ei ehkä kesävaellusten voittanutta. Jos kesällä toisinaan tulee mieleen rinkankannon jonninjoutavuus niin talvella lumen keskellä sitä jää pyörittämään päätään kun on aika sulattaa lunta ruoanlaittoon ja tiskiin, kun vettä ei ole saatavilla. Erityisesti ruoanlaitosta ja astioiden puhdistamisesta koostuu suurin vaivannäkö, ellei sitten nukkuminen teltassa ole myös vaivalloista. Mainitsinko vielä ahkion vedosta ylämäessä ;-)

Perhosten 'lentoa' Rinkan kevätkokouksessa

Teksti ja kuvat Kaija Virtanen

Biologi Kauko Häkkilä piti ennen virallisen kokouksen alkua mielenkiintoisen esitelmän päiväperhosista. Hän näytti ottamiaan kuvia perhosista ja kertoi samalla perhosten elämästä ja tunnistamiskeinoista.

Pieni valaisu historiaan aloitti esitelmän. Ennen kuvaamistekniikan tuloa perhonen piti tappaa, jotta lajin voi tunnistaa. Onneksi tuo on taakse jäänyttä aikaa. Perhonen pysyy paikallaan, kun se imee mettä kukkasista. Varovaisuutta ja vikkelyyttä kuvaamisessa kuitenkin vaaditaan.

Nokkosperhonen 

Ensin kuulimme nokkosperhosen sukulaisista. Neitoperhonen on talvehtiva laji. Ne lentävät kahdessa sukupolvessa, ensimmäinen keväällä maaliskuusta kesäkuuhun, toinen sukupolvi heinäkuun lopulta jopa lokakuulle. Suomessa melko yleinen suruvaippa lentää yhtenä sukupolvena heinäkuun lopusta syyskuuhun ja herää eloon talvehtimisen jälkeen keväällä.

Suruvaippa

Liuskaperhonen, jota kutsutaan myös herukka- tai karviaisperhoseksi lentää myös kahdessa sukupolvessa. Sitruunaperhonen on aikuistalvehtija, siksi niitä voi nähdä aikaisin keväällä lentämässä. Nokkosperhonen on levinnyt koko Suomeen. Se herää lentoon ensimmäisten päiväperhosten joukossa aikaisin maaliskuussa ja lento jatkuu pitkälle kesäkuuhun. Uusi sukupolvi aloittaa lentämisen heinäkuussa ja lento jatkuu aina lokakuulle.

Neitoperhonen

Kauko kertoi kukista, mitkä houkuttelevat perhosia. Näitä ovat esim. punahattu, tähtiputki ja syyssyreeni sekö soihtunauhus, auringontähti ja pelto-ohdake.


Paksupäät - Euroopassa esiintyy noin 40 lajia, mutta Suomessa on tavattu vain 10 lajia ja niitäkin vain muutamia yksilöitä. Harvinainen ja nopea tummakirjosiipi sekä tummatäplähiipijä ja heinähiipijä kuuluvat paksupäihin.

Tummakirjosiipi

Valkoiset perhoset -Pikkuapollo on Suomessa harvinainen, talvehtii joko munana tai toukkana. Sen voi sekoittaa kaaliperhoseen. Isoapollo on kookas, rauhoitettu vakoinen perhonen, jonka lentoaika alkaa heinäkuun alusta ja jatkuu elokuuhun. Isoapollo on voimakas lentäjä, se lipuu eteenpäin kuin leijuva nenäliina.

Pikkuapollo

Ritariperhonen, yksi Suomen suurimmista perhosista, elää kosteikoissa, kukkaniityillä ja metsän reunassa. Kaaliperhosen siipien pääväri on valkoinen. Koiraalla etusiiven yläpinnan yläreuna ja siiven kärjet ovat mustat. Lanttuperhonen on levinnyt koko Suomeen. Se elelee puutarhoissa, niityillä ja pelloilla. Sen väri on 90 prosenttia valkoinen. Koiraalla voi olla etusiiven keskellä yksi musta täplä, kun naaraalla on kaksi täplää. Naurisperhonen muistuttaa lanttuperhosta. Erotuksena yleisemmästä lanttuperhosesta naurisperhosen takasiiven alapinnalla siipisuonten kohdalla ei ole vihertävää väriä. – Näin tarkkaa on lajien erottaminen toisistaan – on tutkittava ylä- ja alapuolet sekä täplät, värit ja vivahteet.

Kultasinisiivet kuuluvat sinisiipisten heimoon. Niitä on useita kuivilla kedoilla eläviä lajeja, kuten ketokultasiipi ja pikkukultasiipi. Nopsasiipiä on Suomessa 5 eri lajia neljästä eri suvusta. Ne ovat väriltään enemmän ruskeita kuin sinisiä. Lajit ovat ruostenopsasiipi, tuominopsasiipi, jalavanopsasiipi, tamminopsasiipi ja kangasperhonen.

sinisiipiä

Sinisiipiä on 20 eri lajia. Naarat ovat ruskeampia. Koiraat sinisempiä. Hopeatäpläperhosia on 10 eri lajia Etelä-Suomessa. Nähdään kuvia ja kuullaan tarinaa.

Keisarinviitta on mielenkiintoinen täpläperhonen. Se on voimakas ja nopea lentäjä heinäkuun lopusta elokuun alkupuolelle. Siipien yläpinta on kullankeltainen ja mustien täplien kirjoma. Naaras on toisinaan kaksivärinen. Alapuolelta löytyy vihreää. Muista hopeatäplistä poiketen keisarinviitan takasiipien alareunassa ei ole täpliä, vaan pitkiä helmiäisviiruja kuparinvihreällä pohjalla.

Keisarinviitta 

Verkkoperhoset, nokiperhoset, häiveperhonen, karttaperhonen voi kyllä meillä on paljon kesäperhosia! Nämä blogin kuvat napsin Kauko Häkkilän ottamista kuvista, kun hän esitteli perhosia.

Kokousväki kyselee kamerasta ja perhosista esittelijältä