Aavasaksalta vauhtia rinkkaretkelle Haltille - rinkan kantoa Kalottireitillä

Kuvat ja teksti Kaija Virtanen

Retki alkaa autoajelulla Raisiosta Ylitornion Aavasaksalle ja edelleen Kilpisjärvelle. Rinkka selässä vaeltaen vaihtuvat paikat Saarijärvi, Kuonjar, Meeko, Pitsus sekä Haltilla tupa ja huiputus. Paluumatkalla lisäksi Meekosta nousu Saivaaralle. Nautinnollisia vaelluskilometrejä kertyy n. 120 yhdeksän päivän aikana.

Torstaisaamu (1.9.) on varhainen, kun kolme naista (Kirsti, Sirkka ja Kaija) aloittavat automatkailun määränpäänä Haltitunturi Käsivarren Lapissa. Pilvet purjehtivat taivaalla. Kirkkaat auringonsäteet pääsevät välillä valaisemaan maisemaa. On syksy. Hirvi ylittää tien, kun ajelemme eteenpäin. Edessä ajava auto jarruttaa. Vahingolta vältytään. Pitkä tukkirekka ja öljyauto matkaavat samaan suuntaan. Onneksi liikenne on melko rauhallista.

   Liminka – Oulu tie on suora. Sirkka ajaa niin lujaa, että Kirsti ei ehdi kääntää tiekartan sivuja. Aurinko on tullut matkallemme saattajaksi. Temmes, Olhava sekä tietöitä ja tuulimyllyjä on näkyvissä, kun etenemme sutjakkaasti kohti Torniota. Revontuulentie vie eteenpäin. Ilta on kallellaan yötä kohti, aurinko jaksaa vielä valaista maisemaa. Karunki –nimisen kylän raitilla kulkee ihmisiä. Vasemmalla kiiltää Tornion joki. Radiossa Topi Sorsakoski laulaa ” ajomies älä kiirehdi suotta, pakoon ei pääse kohtaloaan”. Totta – ainakin toinen puoli. Sirkka on varannut Ylitorniosta Aavasaksan Aurinkomajoista meille yösijan. Majapaikka löytyy mukavasti. Asetumme punaiseen mökkiin nro 10.   Hyvä numero – kympin arvoisia ollaan jokainen!

   Ilta on sen verran nuori, että pujahdamme hetkeksi ulos tutkimaan mökin lähimaastoa. Löytyy komeita kiviä, punaisia puolukoita ja väkkäräkuvioisia mäntyjä. Mökissä on sauna. Löylyttelemme matkan rasituksen. Uni maistuu.

Aavasaksan taivaan painama mänty

 Perjantaina (2.9.) aamiaisen jälkeen lähdemme tutkimaan Aavasaksan luontopolkua. Opastetaulut kertovat polun vievän näköalakahvilaan, näköala- tasanteelle, keisarinmajalle ja näkötorniin. Aavasaksa eli Yöauringon vaara on Lapin ja koko Suomen vanhimpia matkailukohteita. Ikimuistoisista ajoista alkaen vaaralle on kokoonnuttu Juhannuksena ihailemaan keskiyönaurinkoa. Aavasaksalta (242 m) on komeat näköalat Ruotsin suuntaan.

Harmaita, pitsimäisen sammaleen kuvioimia kiviä, leveät pitkospuut kivikossa, kiharaoksaiset, ’taivaanpainavat’ männyt ja vaaran avaruus viehättävät. Kuljemme pitkin Kruununkierrosta, mikä koostuu näköalatasanteen Aurinkokierroksesta ja Keisarin kierroksesta. Yhdessä taulussa kerrotaan 1730-luvun matkakokemuksista, toisessa kivikauden aikaisista maan muutoksista. Löytyy tietoja kuuluisista, vaaralla käyneistä henkilöistä mm. Elias Lönnrot kävi vuonna 1846.  Yhtäkkiä edessämme on katsomo ja esiintymislava. Tanssin paikka – Sirkka laulaa ja samalla valssin askeleet kuljettavat häntä Kirstin kanssa lavalla. Kaija videoi tapahtuman. Yleisö puuttui katsomosta, mutta esitystä se ei haitannut.

Pussauspaikka Aavasaksalla

Kesällä Turun Sanomissa oli tekstiä Aavasaksasta ja siellä olevasta pussauspaikasta. Ajattelemme, että tuo pitää ehdottomasti nähdä. Etsivä löytää – toteutuu, kun tulemme ” place to kiss” – kyltin luokse. Paikka on jyrkän rinteen reunalla, josta avautuu näköala Aavasaksan kylän suuntaan. 

Kirjailijatar Annikki Kariniemelle (1913 – 1984) on pystytetty komea patsas, jossa kirjailijatar seisoo suuren kivilohkareen päällä. Kivessä on teksti: Tarunhohtoisen Lapinmaan väkevä kuvaaja. Hento usva laskeutuu rinteille. Me palaamme mökille.

Tavarat autoon ja matka Kilpisjärvelle (390 km) jatkuu. Joutsenet majailevat pellolla tien molemmin puolin. Lähestymme napapiiriä, maitohorsman lehdet ovat punaisia. Orajärven kylän kohdalla tulee komeasarvinen poro vastaan. Onneksi se kulkee tien vieressä olevaa ojanpohjaa. Hetki vain ja kokonainen poroperhe seisoo tien vasemmalla puolella. Katsovat vain ja kääntyvät takaisin metsään. Muonionjoessa kivet kuohuttavat vettä. Sade yltyy, kuoppainen tie kerää lätäköitä autoilijoiden harmiksi. Suoalueet ovat kauniita. Mäntyjä on istutettu kasvamaan uudeksi metsäksi. Muoniossa käymme Hyvä Pata kahvilassa. Saana niminen leivos kahvin kyytipoikana vie ajatuksen jo Kilpijärven komeaan maisemaan.

Sade jatkuu taukoamatta, kun kello 13 paikkeilla jatkamme autoilua. Porolauma pyrkii tielle, mutta jäävät metsän puolelle. Mikä on hyvä meille ja niille. Karesuvannon paikkeilla radiosta tulee uutisia; Samsung Galax puhelimien akut räjähtelevät, myynti loppuu. Ikonisin poliitikko Paavo Väyrynen on myös uutisten kohteena.

Asuntoauto pysähdyksissä tien vieressä, mies melko keskellä tietä, auto tulee vastaan. Tästä selvitään kunnialla. Asuntoautoon vaihdettiin rengasta, mutta huomiovilkut ja varoituskolmio olivat unohtuneet. Ohitamme mukavannimisiä paikkoja kuten Markkina, Maunu, Vikkuri ja Järämä. Korkea Robin siintää edessä. Suoratie aaltoilee kohti Kilpisjärveä. Taivas on harmaa, sade pitää paussia. Robinsalmi ja -järvi sekä – pirtti jäävät taakse. Ruskeiden koivujen piristyksenä on yksi kauniin keltainen koivu. Tulee Suomen maanteiden korkein kohta Muotkatakka (565m) ja matkaa Kilpisjärvelle on enää 10 kilometriä.

Haemme Luontokeskuksesta avaimen varaustupiin. Kirstillä on vastuu avaimesta. Majoitumme Artic Polar, Urpiaisenkuja 3, huoneistoon. Vatsa vaatii täytettä, joten kiiruhdamme Majatalo Haltinmaahan syömään. Buffe maksaa 16 euroa, sillä saa ruokaa yllin kyllin aina makeita jälkiruokia myöten. Yö valkoisten lakanoiden välissä on herkkua ennen erämaa vaellusta.

Lauantaina (3.9.) heräämme kirpeään aamuun. Yön kylmyys on jäädyttänyt auton ikkunat. Tummat pilvet ja auringon säteet kilpailevat Kilpisjärven yllä. Aurinko voittaa, pilvet vaalenevat, eikä synny sadetta. Rinkat ja naiset vaelluskuntoon, auto luontokeskuksen parkkipaikalle – retkemme alkaa.

Iloisin ilmein kohti Haltia - Saana taustalla

Iloisin ja odottavin mielin kuljemme merkittyä reittiä. Mahtava Saana tunturi (1029 m) vartio vasemmalla, syksy on värittänyt koivuja keltaisiksi, maassa loistavat punaruskeat varvut ja mustikan lehdet. Valkotupsuiset niittyvillat huojuvat niityn vihreällä matolla.  Muutama poro katselee kulkijoita. 

Eräs pariskunta saavuttaa meidät. Pyydämme palvelusta, mies ottaa meistä yhteiskuvan taustalla komea Saana. Tsahkaljärvi loistaa, silta helpottaa joen ylitystä. Hienoja, pitsiliinoin koristeltuja kiviä on paljon.

Menomatkalla katse taakse Saanalle

Tauko kauniissa maisemassa on paikallaan ja helpottaa eteenpäin jaksamista. Kalottireitti vie hetkeksi Norjan puolelle. Rajasta on merkkinä vain sininen taulu kapeassa ’seipäässä’. Karu, puuton ylämäki ja olemme taas Suomen puolella. Saana jää taakse, mutta sen näköiskappale tulee esiin. Nimitämme vuoren kloonatuksia Saanaksi.

Saarijärvelle saavumme illan suussa. Varaustupa on lämmin, sillä paikalla on retkeilevä pariskunta. Iltapuuhat, sulkellus makuupussiin, on unen aika. Ensimmäinen 12 km on kuljettu onnellisten tähtien tahdittamana.

Sunnuntaina (4.9.) aamupäivä on jo pitkällä, kun lähdemme eteenpäin. Alkumatkalla silta auttaa ylityksessä, sillä joen uoma on jyrkkärinteinen. Tuuli puhaltelee vasemmalta sivuvastaisesti, kun kuljemme Kuonjarvaaran (1065 m) rinnettä. Puita ei ole, kiviä löytyy röykkiöittäin. Pienet, punaiset läiskät riekonmarjan lehtiä harmaiden kivien välissä piristävät ja antavat voimaa jatkaa loputtomalta tuntuvaa mäkeä.

Evästauko suurempien kivien suojassa, rinkoille sadesuojat ja meille lämmin vaatetus ovat paikallaan, sillä tuuli tuo kosteata ja kylmää niskaamme. Sade menee pian ohi, mutta tuuli ei hellitä. 

Lähdössä Kuonjarilta

Laskeudumme Kuonjarjoelle, ylitämme sen kiveltä kivelle hyppien. Sauvat auttavat, selviämme kastumatta. Polku jatkuu joen reunaa. 
Vasemmalla nousee jyrkkä Siktakurra (1143 m). Tuuli on takana, kengät kulkevat kevyemmin, kun majapaikka on näkyvissä.  Kuonjarin varaustupa on uudempi kuin Saarijärven. Tupaan tulee perhe Kuopion puolesta. Vaihdetaan kuulumisia. Puheissa retkeily on etusijalla. Turun murre paljastaa meidät.

Maanantaina (5.9.) maa Kuonjarilla on valkoinen. Lumeen on pakko tehdä kenkien pohjakuvio. Onneksi päivä lämpenee ja lumi sulaa, kun nousemme kivistä polkua rinnettä ylös. Taukopaikalla muutama pieni keltainen kukka pinnistelee syksyn tuulessa. 

Meekonjärvi

Korkea Kahpelusvaara (1145 m) kohoaa vasemmalla, polku jatkuu loivaa alamäkeä. Etuoikealla näkyy polveileva ja rosoinen Saivaara (700m ).

Mukava alamäki jatkuu, laskeudumme pikkuhiljaa Meekonjärven uomaan. Maasto on rehevämpää kuin aamupäivällä. Punaiset, punaruskeat sekä vihreät vaivaiskoivut ja kauniit, punaiset riekonmarjat tuovat väriä kiviseen maastoon.

Ylitämme sillan, joki sen alla kuohuaa. Meekonjärven varaustupa on kauniissa laaksossa järven rannalla. Tuvassa majoittuu meidän lisäksemme sama perhe kuin Kuonjarilla. Ilta kuluu lepäillen ja ruokaillen sekä lähialuetta ihaillen. Kartan mukaan täällä on mm. Nuukankenttä. Kaunis paikka.

Tiistaina (6.9.) saamme jatkaa retkeä aurinkoisessa säässä. Vasemmalla korkea vuori – Megonbaktin pahta - oikealla kaunis Meekonjärvi ja polku etenee niiden välissä. Yhtäkkiä tulemme vehreän kasvillisuuden peittämään laaksoon. Valkovartiset koivut ja punaisina kukkivat korkeat huopaohdakkeet saavat huomiomme. Yksi koivu on taivuttanut vartensa istuinpaikaksi. Siihen on hyvä istahtaa, sillä maasto jatkuu tästä kivisenä nousten laaksosta kohti Meekonvaaran rinnettä. 

Meekovaaran rinne

Rinne on jyrkkä. Kulkua helpottaa vaijeri, josta voi pitää kiinni. Oikealle vilkaisu antaa huiman kuvan virtaavasta Voimakasjoesta. Vaijerista ei kannata irrottaa otetta. Pääsemme kaikki onnellisesti ylös. Voimakasjoen reunat ovat korkeat, joten joen ylitykseen on tehty silta. Jatkamme retkeä ja ihailemme vasemmalla kiiltävää, kaunista Voimakasjärveä. 

Pihtsusköngäs on seuraava ihmettelyn kohde. Sen vesi vyöryy pystysuorana putouksena 17-metriseltä jyrkänteeltä. Nyt on pakko vetää henkeä ja tallentaa niin kuviin kuin muistoihin tämä hieno näky. Polkuja on syntynyt aivan jyrkänteen reunaan ja vähän kauemmas. 

Pitsusköngäs

Etenemme tasaisemmassa maastossa. Pian aukeaa edessä Pitsusjärvi, jolla kartan mukaan riittää pituutta. Varaus- ja autiotuvan läheisyydessä on telttoja, kun kello 17 maissa tulemme paikalle. Me majoitumme varaustupaan.   

Keskiviikkona (7.9) kiirehdimme ajoissa eteenpäin, sillä tarkoituksena on saman päivän aikana valloittaa Haltitunturi. Jätämme Pitsuskämpän jo 8.30. Vaeltajia tulee vastaan, Toiset ovat käyneet Haltin lisäksi Suomen korkeimmalla huipulla Ritnicohkkalla.

Oikopolkua majalta Haltille

Haltin korkein huippu sijaitsee Norjan puolella. Taivas on osaksi pilvessä, ja pienen hetken saamme sadetta. Innostunein mielin astelemme eteenpäin välillä kiveltä kivelle välillä tasaista polkua. Viimeinen puolitoista kilometriä on kokonaan kivierämaata. Onneksi mustat, keltatäpläiset merkit ohjaavat kohti majaa.

Asetumme varaustupaan, syömme ja lähdemme päiväreppu selässä suunnistamaan Haltille. Nousussa ei ole muuta kuin kiveä kiven jälkeen. Liuskekivinen jyrkänne, pieni matka tasaisempaa ja taas jyrkempi kohta sinnikkyys palkitaan, tulemme merkitylle reitille.  Maasto ei muuttunut, mutta ajatus eksymisestä häipyi. Kuljemme eteenpäin ja samalla ylös ja yhä vain ylöspäin suurten lohkareiden ympäröimää reittiä. Tuuli yltyy ja pilvet purjehtivat taivaalla kovaa kyytiä.

Haltitunturin rajapyykillä

Suomen sinivalkoinen lippu liehuu keltaiseksi maalattujen kivien muodostaman kasan (rajapyykin) reunassa. Pohjoispuolella parin metrin päässä on lyhyt lipuilla koristettu nauha. 


Kirjoitamme nimet vieraskirjaan, saamme numerot 133749 Sirkka, 133750 Kirsti ja 133751 Kaija. Vieraskirja on perintöä vuodelta 1933, jolloin Kaarina Kari, Anna Lehtonen ja Inkeri Arajärvi tekivät ensimmäisinä vaelluksen Haltille.

Tuuli yltyy ja näkyvyysala kapenee, on aika palata majalle. Haastetta riittää, sillä alaspäin on hankalampi kulkea. Selviydymme jyrkemmästä kohdasta ja pidämme lohkareiden suojassa tauon. Etenemme merkittyä reittiä, kunnes Haltin maja näkyy ja voimme suunnistaa sitä kohti. Kolme tuntia vierähtää ja olemme takaisin majalla. 

HYVÄ ME. Hymyssä suin ja onnellisina skoolaamme - kuksissa kahvikonjakkilikööriä. Varaustuvan lämpö on paikallaan, sillä ulkona alkaa tuikun mukana sataa vettä.

Torstaina (8.9.) käymme Haltin vanhan majan luona ja ihastelemme monikerroksista, leveää vesiputousta, josta vesi valuu Haltijärveen. Putouksen luona on kallioita ja erimallisia kiviä. Joku on tehnyt kivistä pienen purjeveneen. Retkeilijät ovat taitavia ja kekseliäitä. Siitä on todisteena myös kivistä ladottu nuoli, josta voi ottaa suunnan mökille. Huomasimme nuolen vasta paluumatkalla.

Monikerroksinen vesiputous Haltijärvellä

Aurinkoinen sää siivittää menoamme. Kameraan osuu keltainen kukka sekä luminen läiskä Etu eli Pikku Haltin rinteellä. 

Vastakohtia löytyy huomaamatta.  Maassa on vihreyttä, matalat katajannäköiset varvut ovat tuuheita. Punaisia riekonmarjan lehtien muodostamia läiskiä loistaa harmaiden kivien suojassa.  Pienet putoukset lirisevät joen uomassa. Kauempana kulkee poroja. Olemme hienossa erämaassa – kalottireitin varrella.

Pitsusjärven varaustupaan on majoittunut neljä naista Norjasta. Meille lankeaa makuupaikat yläpetiltä. Sirkka jututtaa naisia. Ruokailut sujuvat vuorotellen. 

Olemme huolissamme, kun Norjan naiset syötyään 

Meekon laakson kaunista maisemaa

panevat tyhjät ruokapussit pesään. Siitä seuraa valtava krääsä. Naiset huomaavat virheensä ja ottavat myöhemmin kylmenneen tuhkan pois pesästä.

Perjantaina (9.9.) olemme reippaita ja teemme aamutoimet ennen norjalaisia. Ylitämme puroja, joissa vesi valuu rinteiltä alaspäin. Kapeampia kohtia pitää etsiä, jotta ylitys onnistuu. Kosteat niityt reunustavat puroja. Näin ylityksiin tulee lisähaastetta. Me onnistumme kastumatta ja kaatumatta.

Matkalla Meekolle huomaamme, että ruskan värit ovat syventyneet niin maassa kuin vaivais- koivuissa ja Meekon laaksossa. Kukkivia kukkia löytyy, nimet ovat minulta kadoksissa. Aurinko paistaa, joten värit tulevat hyvin esille. Pidämme taukoja, syömme puolukoita, löytyy myös mustikoita ja nautimme ’kokorahalla’. 

Meekon varaustuvassa on alavuoteet varatut. Meille aukeaa ylävuoteiden ihanuus. Alapetien rinkoille ilmestyy omistajat. Kaksi miestä, isä ja poika Paraisilta ovat käyneet Saivaaralla. Virolainen pariskunta palaa Pihtsuskönkäältä. Paraisten miehet tutustuttavat eestiläisiä Lapin retkeilyyn. 

Eilisen norjankielen lisäksi nyt kuulemme ruotsia ja eestinkieltä. Naisella on tarttuva nauru ja nopea puhetapa. Isä ja poika puhuvat keskenään ruotsia, meidät he huomioivat suomeksi. Piristävä kielikylpy erämaassa! Paraisten miehiltä kuulemme, miten Saivaaralle kannattaa nousta.

Saivaaran huipun näkymiä

Lauantaina (10.9.) muut majailijat ovat ajoissa liikkeellä. Yöllä oli näkynyt revontulia. Me nukuimme tai ainakin lepäilimme.

Eilisen Saivaara keskustelun pohjalta päätämme kavuta sinne, sillä ilma on suosiollinen. Siivoamme varaustuvan ja riennämme rinkkoinemme polkua ylös Saivaaran tasalle. 

Asetamme sadehuppuiset rinkat pystyyn toisiaan vastaan, jotta löydämme ne helpommin. Suunnistamme Saivaaran etelärinteelle, sillä polku vaaralle vie sitä kautta. Katsomme välillä taaksemme, varmistamme näin rinkkojemme sijainnin.

Saivaaralta polkua alas

Kapea polku nousee vaaralle. Rinne on ylempänä kapea. Isot kivenlohkareet vaativat nousemaan varovasti. 

Ylhäällä saamme palkinnon. Urho Kekkosen kunniaksi tehty muistolaatta löytyy. Se on maahan kiinnitetty UKK:n 80-vuotispäivän kunniaksi 3.9.1980. Laatan alareunassa Kekkonen on kuvattu muita hiihtäjiä kookkaampana. Kaiverruksessa mainitaan Kekkosen hiihtäneen näillä kinkamilla vuodesta 1968. 

Vaaralta näkyy järviä, jokia ja laakson tunturikoivikkoa sekä kauempana tunturien jatkumaton jono. Tunturikissankellojen rypäs tervehtii, kun laskeudumme vaaran rinnettä alas.

Rinkat löytyvät. Retkemme jatkuu seuraavalle tuvalle eli Kuonjarille. Alussa on ylämäkeä ja taas ylämäkeä.  Poro lauma tarkkaillee kulkuamme. Sarvinen pää nousee ylös, katsoo hetken ja kääntää sitten takapuolensa.  Me emme kuuluneet samaan joukkoon. Sumu nousee ja näkyvyys pienenee. Polku on hyvin merkitty, joten pääsemme onnellisesti tuvalle. Muita retkeilijöitä ei ole autiotuvankaan puolella. Vain porot liikkuvat majan läheisyydessä, se lienee niille suojaisa paikka.

Aamuinen tuli Kuonjarin taivaalla

Sunnuntaina (11.9.) heräämme aurinkoiseen ja tuulettomaan aamuun. Täällä sää vaihtuu nopeasti. Olemme ajoissa liikkeellä, sillä ajattelimme vaeltaa Kilpisjärvelle asti. 

Porolauma ylittää edellämme joen. Me teemme samoin. Askeleet kiihtyvät ja matka etenee mukavasti takatuulessa. Taukoja emme unohda, sillä ’vauhti tappaa, ei matka’.

Saarijärven varaustuvan kaasuhana on juuttunut kiinni. Lämmitämme ruuan autiotuvan puolella. Ruokailun jälkeen jatkamme kylläisinä eteenpäin. Vaivaiskoivujen lehdet hohtavat kauniin punaisina. Ruohot ovat kullankeltaisia. 

Töppövillat huojuvat 

Valkotupsuiset tupas- ja töppövillat huojuvat leppeässä tuulessa.Kuljemme takatuulessa. Askeleet kiihtyvät ja matka etenee mukavasti. Saanan näköisvuori tulee esiin ja hetken kuluttua myös oikea Saana. Retkeilijöitä tulee vastaan. 

Thaskaljärven laaksossa hehkuu ruska, vaikka osa koivuista on jo pudottanut lehtiään. 

Vaivaiskoivut hehkuvat 

Kello 18.30 olemme Kilpisjärven luontotalon parkkipaikalla. Sade vilvoittaa ja kastelee meitä vasta loppumetreillä. Kirsti vie avaimen Luontokeskuksen postilaatikkoon.

Kaikki hyvin!

Kiitos retkikaverit ja kaunis Käsivarren erämaa!

Saan rinkan kanssa autokyydin Kilpis-Hotelliin, jossa yövyön ja jatkan linja-autossa Rovaniemelle ja edelleen yöjunalla Turkuun.

Kirsti ja Sirkka ajelevat Ylläkselle ja lomailevat siellä loppuviikon.