Fiskarin poluilla: Risslan metsäpolku kuljettaa ruukin lähimetsissä

Teksti ja kuvat: Tarja Aittala

Lokakuun lopun syyslomasella kävin Raaseporin Fiskarissa, joka on erityisen tunnettu Fiskarsin ruukistaan. Ruukkialueen miljööseen perehtymisen lisäksi kannattaa poiketa myös lähimetsiin. Risslan metsäpolun ympyräreitille pääsee kätevästi torin kulmilta - auton voi jättää p-paikalle ja kävellä sieltä polun alkuun. Polku on hyvin merkitty: oranssipäiset tolpat huomaa maastosta helposti. 

 

 Polulta ei eksy, kunhan seuraa oransseja merkkejä.

Maasto on mukavan vaihtelevaa: polku kulkee metsikössä, pellon reunaa, osaksi soratietä, kiipeää myös mäelle muutamiakin kertoja ja kuljettaa mäeltä alas. Maasto on ehkä osittain vaikeakulkuista, kivikkoakin askeleille osuu. Tukevat kengät ovat siis tarpeelliset.

Kuntoportaita osuu reitille muutamiakin.

Pehmeää metsämaastoa.

 

Reitti kulkee ohi vanhojen voimalaitosrakennelmien. Aikanaan pato ja sähkövoimala rakennettiin vuonna 1899 tuottamaan lisää sähköä ruukin tarpeita varten.

Panoraamassa laavu ja vanha voimalaitos.

 

 

Vanhan voimalaitosrakennelman viereltä löytyy laavu ja tulipaikka. Itse en tällä kertaa tulistellut enkä evästellyt, mutta laavun alue näytti siistiltä ja puuhuolto toimivalta. 

 

 

Siistillä laavulla kelpaa pitää taukoa.

 

 

 

Reitin varren erikoisuus on istutettu metsä - joka kasvaa muoviputkiloissa. Metsä on istutettu Skogskultur rf -nimisen yhdistyksen 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Putkissa kasvaa jalopuita: saarnia, jalavia ja tammia. Jalopuumetsikkö antaa odottaa vielä tovin, mutta on varmaan aikanaan komean näköinen. 

 

Tulevaa jalopuumetsää putkiloissa.

Siellä se taimi kasvaa.

Lähdin Fiskarsin torilta, kiersin polun vastapäivään ja matkaa kertyi mittariin noin 4,5 km. Suosittelen Risslan metsäpolkun kulkemista, jos matkasi osuu Fiskarsin ruukille. Plussaa polku saa minulta vaihtelevuudestaan ja siitä, että vesistöäkin osuu reitin varrelle. Historian havinaa unohtamattakaan. Tykkäsin.

Polun varren kuohuja.

Lisätietoa ja kartta:

Fiskarsvillage.fin verkkosivuilta

Kolkanpoluilla - marraskuussa

Teksti ja kuvat Kaija Virtanen

Kolkanpolkujen reitistö sijaitsee Lemun keskustan läheisyydessä. Aloituspaikka sijaitsee Maskussa Lemun kirjaston luona. Kolkanpolkujen ulkoilureitit koostuvat kolmesta eri reitistä.

Marraskuinen lauantai lupaa aamupäiväksi poutasäätä. Lähdemme tyttäreni, vävyni ja heidän tyttärensä kanssa ajelemaan reittien aloituspaikalle Maskuun. Suuntaamme Reisvuorelle vievälle reitille. Yöllä satanut lumi antaa valoa, kun patikointimme alkaa. Opasviitat ja polun merkit on sijoitettu hyvin näkyviin.

Opasviitta ohjaa kulkusuunnan

Aluksi merkitty polku kulkee tietä pitkin. Syynä lienee useiden ulkoilureittien toisiinsa liittyvä noin 20 kilometriä pitkä niin patikointiin kuin maastopyöräilyyn sopiva reitistö. Pian opasviitta ohjaa metsään vievälle polulle. Puiden oksiin on punottu myös punaisia nauhoja, joissa on retkeilijän kuvia. Pehmeällä neulasten peittämällä polulla on mukava astella. Kostean sään vuoksi puiden juuret polulla ovat liukkaita. Muutamia polulla olevia kiviä pitää myös varoa.

Ylös kallioille ja metsään

 Valkoinen, hento lumipeite vihreällä sammaleella sekä vieressä kirkasvetinen painauma – maisemassa ei valittamista. Pieni kuusi polun varrella kantaa tupsuja, ne ovat joko luppoja tai naavaa. Tämä tupsu on luultavasti naavaa. Naavat esiintyvät täällä etelässä vanhoissa metsissä ja ne ovat herkkiä ilmansaasteille. Kuljemme näin ollen melko puhtaassa ilmassa.  Männyt seisovat suorina polun varrella. Muutamat kuuset ja valkorunkoiset koivut ovat vähemmistössä. Liikenteen ja asutuksen äänet eivät kuulu.

 

Kivien määrää en laskenut

Maasto kohoaa ja polku etenee kivien välissä. Useita kapearunkoisia mäntyjä on mennyt poikki rungon yläosasta, niin että poikkimennyt osa on jäänyt riippumaan rungon viereen. Tämä ristikkomainen näkymä antaa lisämausteen, kun etenemme polulla. Tulemme tulipaikalle ja laavulle. Tulipesä on rakennettu kivistä. Rautalankakehikko pitää kivet ympyrässä paikallaan. Laavun luona on kätevä vastakirves, mitä käytetään halkojen ja klapien halkaisemiseen. Vävy kokeilee, miten vastakirves toimii. Hyvin halkaiseminen onnistuu. Ihailemme paikan siisteyttä. Olemme pikaretkellä eli emme jää tällä kertaa evästelemään.

 

Vastakirves toimii ja klapi halkeaa

Kaksi komeaa mäntyä on kaatunut ja niiden rungot makaavat poikittain polulla. Onneksi meillä jalka nousee ja suoriudumme ehjinä eteenpäin. Kun katsoo ylös, näkee kaareutuvia runkoja nojaamassa toisiaan vasten. Polun varrella pieni, rososammaleinen ja naavaa kantava mänty erottuu korkeiden kuusien ja mäntyjen valtaamasta metsästä. Kirkasvetisessä lammikossa peilaavat kuuset ja muu metsikkö.

Etenemme kalliolle. Metsän harventuessa suuret, erilliset kivenlohkareet hallitsevat maisemaa. Mänty on kasvanut varreltaan ’kiharaiseksi’. Toisen männyn runko on kuihtunut harmaaksi ja jäänyt törröttämään aivan suorana pystyyn. Männyn oksat näyttävät hyvin voivaisilta ja ovat paksuja, lonkeromaisia. Kalliossa näkyy kapeita halkeamia. Näköalapaikkana toimii korkea kallio.

 

Näköalapaikalla 

Mäntyjen kasvu kallioisessa maastossa on saanut niiden oksat mukavan kippuraisiksi. Ylhäältä pitää laskeutua erityistä varavaisuutta noudattaen alas. Muutat kivet ovat polulla esteenä, joten niiden päältä kulkeminen tuo pientä ekstraa etenemiseen. 

Metsäosuudesta selviämme hienosti. Vasta tieosuudella melkein jo perillä, otan vesilätäkön avustuksessa kosketuksen tien pintaan. Terävä kivi tekee haavan oikean nimettömän sormen päähän, onneksi ei muuta vammaa. Näin jäi minulle uusi, monipuolinen reitti muistojen lokeroihin.

 

Haunisista Raisionjoelle

Teksti ja kuvat Kaija Virtanen

Haunistentien ja Jertantien risteys Raision Kuloisissa huokuu historiaa. Ruotsi-Suomessa 1600-luvulla käyttöön otettu Suuri Postitie Turusta Ahvenanmaan kautta Tukholmaan kulki mm. tästä. Risteykseen on pystytetty merkki Postitiestä.

Katselen ensin Jertantien sillalta Raisionjokea. Jatkan retkeäni joen reunaa myötäilevää Jokiraittia, mikä on osa Kuhankuohon retkeilyreitistöä ja Raision Meriakselia. Kuhankuonon retkeilyreitistö on Varsinais-Suomessa kulkeva yli 200 kilometrin pituinen retkeilyreittiverkosto. Raision Meriakseliksi ristitty reitistö pitää sisällään kolme toisiinsa liittyvää kävelylenkkiä, joiden kautta voi tutustua Raision kirkonmäkeen, jokilaaksoon, keskustaan ja Raisionlahteen.

Syksy on pudottunut lehdet -takana Raisionjoki

Ihmettelen Raisionjoen ruskehtavaa väriä. Välillä vesi välkkyy kirkkaana, kun tiirailen kamerani kautta vedessä uivia sorsia. Joen ja polun välissä kasvavat puut ovat suuria. Muutama vaahteran lehti pitää sinnikkäästi kiinni oksissa ja ohuissa oksissa on pieniä silmuja.

Sorsalla on meno päällä

Joen varrella heinäkasvit ovat kellastuneet. Pietaryrttien keltaiset kukat ovat tummanruskeita. Aivan veden rajassa vartioivat suorana rivistönä ruskeat osmankäämit. Vaahterat, tuomet ja muut lehtipuut seisovat paljaina. Notkeavartinen paju on kumartunut veteen asti. Sen runko näyttää repaleiselta. Kaikki kesän värit eivät ole hävinneet, sillä polun reunassa näkyy vielä vihreää ruohikkoa ja vihreitä nokkosen lehtiä.

Silta yli puron 

Jokeen laskevan puron yli on rakennettu viehättävä kaarisilta. Viime aikoina sillan kaiteita on vahvistettu uusimalla osa laudoista. Sillalta on kiva katsella ja kuunnella puron solinaa. Tulee mieleeni, että ensi vuonna Luonnonsuojeluliiton teemana on virtaava vesi.

Ennen Hintsan patoa katselen lehtikuusen oksia, mitkä kannattelevat pieniä tummanruskeita kukintoja eli käpyjä. Jään padon reunalle katselemaan ja kuuntelemaan veden ääniä. Nyt ei näy koskikaraa sukeltamassa ruokaa etsien. Koskikara on nähty useita kertoja Raisionjoessa. 

Hintsan kartano taustalla

Hintsan kartano tulee seuraavaksi näkyviin. Kartano sijaitsee Raision Mahittulan Petterinpelto- nimisellä alueella ja se on luultavasti Carl von Engelin suunnittelema. Kartano valmistui vuonna 1837. Keltainen väri antaa nykyiselle kartanolle, jossa asutaan, lämpimän tunnun.

Seuraavaksi pysähdyn Mahittulan kuppikalliolle. Olin kerran Jari Näräsen vetämällä retkellä. Hän näytti paikan. Kupit ovat nykyisin huonosti havaittavissa. Entisaikaan kuppeihin on tuotu jotain. Näin on haluttu muistaa edesmenneitä ihmisiä, joiden uskottiin tarjoavan apua hädän hetkellä.

Kuljen Ohitustien ylikulkevan kävelysillan kautta. Pysähdyn katselemaan liikenteen soljuvaa virtaa niin Naantalin kuin Helsingin suuntaan. Punaiset takavalot ja keltavalkoiset etuvalot vain välkkyvät, kun autoilijat etenevät nopeasti paikasta toiseen. On sunnuntainen iltapäivä.

Killi ja Nalli - Raision kirkon rakentajat 

Raision kaupungintalon läheisyydessä seisoo muistomerkki – Kolmen kulttuurin kohtaamispaikka Raisio. Kävelytien varrelta löytyy myös Raision sotaveteraanien pystyttämä - Itsenäinen Suomi yhteinen asiamme 1939 - 1945 - muistomerkki. Lisäksi sotiemme veteraanien muistoksi on kivinen, laakea ja kirkas muistomerkki. Edessä näkyy Killin ja Nallin kivipatsaat. Kirkonrakentajat Killi ja Nalli on kuvanveistäjä Harry Kivijärven suunnittelema punagraniittiveistos. Kahta ihmishahmoa tyylitellysti kuvaava veistos on suunniteltu ja toteutettu Kantelettaressa olevan kansanrunon Jättiläiset rakensivat Raision kirkon pohjalta. Patsaan takana näkyy Raision kirkko ja hautausmaa sekä Kirkkauden kappeli. Kuljen usein hautausmaalla. Siellä lepää äidin puolelta sukulaisia.

Laskuri Raision tien varrella

Marraskuinen sunnuntai hämärtyy kohti iltaa. Mukava reippailusää, vaikka pieni kosteus taivaalta laskeutuu tummaan maahan. Ohitan Raisiontien varteen pystytetyn nykyaikaisen laskurin. Se kertoo päivittäin, montako pyöräilijää on laskurin ohi polkenut. Raisiossa nykyaika ja historia kulkevat sovussa rinnakkain.

Historiallinen Raisionjoki - Arkeologisten tutkimusten mukaan joen vesi oli rautakauden lopussa 5-6 metriä korkeammalla kuin nykyisin. Joki muodosti pitkälle sisämaahan työntyvän merenlahden. Joki oli tärkeä kulkureitti, josta saatiin kalaa ja vesilintuja.

Minulle joki ja sen rantamaisemassa kulkevat polut ovat mukava ulkoilupaikka.

Huhkon kartanolta Raisionjoelle

Teksti ja kuvat Kaija Virtanen 

Huhkon kartano on empiretyylinen kartano Raisiossa. Kartanosta on jäljellä vain päärakennus. Sen vanhimmat osat ovat 1700-luvulta. Nykyinen ulkonäkö on peräisin noin vuosilta 1837–1842.

Huhkon kartano 

Kartanon pysäköintialueella on opastaulu, josta voi lukea Jokilaakson reiteistä. Raisionjokilaakso on pääasiassa vanhaa kulttuurialuetta ja viljelyaukeita. Lähden kierrokselle kartanon edestä kulkevaa polkua. Kartanon keltaisena hehkuva rakennus loistaa kauniina harmaassa marraskuun säässä.

Polun vartta reunustavat vanhat, arvokkaina seisovat vaahterat ja muut lehtipuut. Polkua reunustaa syksyn puista pudottamat, ruskean sävyiset lehdet. Kun katsoo lehdettömän puun runkoa pitkin yläilmoihin, tulee mieleen mitä kaikkea tämäkin yksilö on vuosien varrella nähnyt ja kuullut. Kiharaiset latvaoksat ja runko ovat kuin suihkemusta taideteos vaalealla paperilla. Hiekkapohjaista polkua on mukava astella. Marraskuinen lauantai on saanut liikkeelle myös muita ulkoilijoita. 

Polku kartanolta jatkuu..

Polun varrella opastaulu kertoo Huhkon alueen polttokalmistoista. Huhkon kallioihin tehdyt hautaukset löytyivät sattumalta, kun moottoritien rakentaminen oli jo täydessä vauhdissa. Näitä ovat mm. Papinkallion muinaismuistoalue, Ihalan Linnasmäki ja Siirin polttokenttäkalmisto. Taulun luota katsottuna paikat sijaitsevat moottoritien toisella puolella. Polun vasemmalla puolella kallio kohoaa korkealle. Ihme, että männyt ja muutama kuusi pysyvät pystyssä ja hyvin voivaisina aivan kallion kupeessa. Valkorunkoiset koivut ilahduttavat polun toisella puolella, viljapellon reunassa. Sitten polku sukeltaa moottoritien eli Rauman valtatien alta kulkevaan kevyenliikenteen tunneliin. 

Jatkan joenreunassa olevaa, uutta päällystettyä kevyen liikenteen väylää, Turun suuntaan. Tien reunaan on istutettu uusia puita. Vanhat risukot on siivottu pois. Oikealla virtaavassa Raisionjoessa vesi on alhaalla. Se on kuin pieni puro. Lisäksi heinä- ja muut ruohovartisen kasvit peittävät polulta katsottuna joenuoman. Tulen joen ylittävälle sillalle. Sillan luona näkee usein sorsia. Pysähdyn ja katselen. Sorsat uivat kohti siltaa. Ne odottavat luultavasti namupaloja. Tällä kertaa pettyvät, sillä minulla ei ole pullaa mukana.

Sorsat uintiretkella sillan luonai

Reittini jatkuu. Jokirannanpolun ja Jokirannankujan risteyksessä jatkan oikealle Jokirannankujaa pitkin. Ihailen kauniita omakotitaloja kujan varrella. Etenen Jokirannankatua Lippokujalle ja edelleen Ounelantielle. Orsikadun risteyksessä käännyn oikealle Orsikadulle. 

Pyölinkujan ja Parrutien risteyksestä jatkan Punttamäen polulle. Poikkean Papinkallion muinaismuistoalueelle. Vuoden 2000 koetutkimuksissa Papinkallio osoittautui asuinpaikaksi. Kaivauksissa on löytynyt mm. palaneista kivistä koostuva liesi-, kiuaskivetys. Kuvaani tarttuu kaunis vihreän sammaleen peittämä kanto. 

Sammalpeitteinen kanto Papinkalliolla

Kauriin alikulkukäytävää pitkin alitan Rauman valtatien. Etenen Raisionjoen varrella kulkevaa uutta kevyenliikenteen väylää pitkin kohti Huhkoa. Peltosaunion valkokeltaiset kukat piristävät väylän reunassa. Vasemmalla alempana virtaa Raisionjoki. Sen vesi on tässä kohdassa likaisen saven värinen.

Peltosauniot kukkivat polun varrella

Ylitän uuden kauniin sillan, jota olen kuvannut jo aikaisemmin. Kuva on facebookissa taustakuvana. Poikkean katsomaan Huhkon padon rakennelmia. Keskeneräistä ei sovi arvostella. Uskon, että jonain kauniina päivänä uusi, kalaporras ja padon ympäristö ovat toimiva, hieno luonnon monimuotoisuuden huomioiva nähtävyys.

Padon rakenteita Huhkossa

Nousen padolta ylös kohti kartanoa. Polun reunassa on monisyinen, kookas puun runko, jonka takaa pilkottaa keltainen Huhkon kartano, saa huomioni. Tämän reittini pituudeksi Sport Tracker ilmoitti 3,72 kilometriä ja 4650 askelta. Hyvään aikaan olin ulkona, kun tulin sisälle sade alkoi hiljalleen ja päivä siirtyi kohti tummenevaa iltaa.

Luonnon muovaamaa taidetta. Takana kartano.

Yhdistystoimijan kynästä: Etäosallistuminen - uhka vai mahdollisuus?

 

Teksti ja kuvat: Tarja Aittala

Olen kirjoittanut tässä blogissa jo aiemmin tänä vuonna siitä, miten koronapandemian takia tullut poikkeustilanne pakotti latuyhdistyksiäkin digiloikkaamaan etäkokoustamisen puolelle. Suomen Latu on näyttänyt menestyksekkäästi mallia, miten hyvin suunniteltu ja toteutettu etäkokous voi olla. Suomen Ladun malli toimii erittäin hyvin paikallisissakin latuyhdistyksissä.

Oman yhdistykseni alueella Varsinais-Suomessa on syksyn myötä koronatilanne pahentunut. Nyt ollaan jo menossa kohti tautitilanteen leviämisvaihetta. Tällä viikolla pidettiin kuitenkin sääntömääräinen syyskokous lähitilaisuutena. Kourallinen jäsenistöä oli tilassa maskit kasvoillaan ja tuolit hajallaan kokoustilassa istuen. Kahviakin juotiin. Ilman maskia.

Noin viikkoa ennen virallista syyskokousta ehdotin johtokunnan kokouksessa, olisiko perusteltua tilanteessa mahdollistaa myös kokoukseen osallistuminen etänä.  Pidettäisiin siis kokous ns. hybridimallina: osa voisi tulla paikalle ja osa osallistua verkkovälitteisesti. Perusteltua olisi ollut, vaan ei haluttu siihen mennä. Missä ilmoitetaan näin lyhyellä ajalla? Mistä saadaan etäkokoustekniikka? Mistä osallistujan sähköposti? Mitä jos joku kaappaa esitykseni? Mitä jos mukaan tulee sellaisia, joiden ei kuulu tulla...?

Hyviä kysymyksiä, joihin saa vastaukset, kun vaan lähtee asiaan perehtymään ja kokeilemaan. Ensin vaikka kuuntelemalla joidenkin tilanteissa olleiden hyviä kokemuksia ja ehdotuksia. Kysymällä apua Suomen Ladun väeltä. Sähkölamppua kun ei ole tässäkään asiassa perusteltua keksiä uudelleen. 

Siihen sääntömääräiseen syyskokoukseen vielä. Otin muissa asioissa esille etäkokoustamisen. Kuulin, että väki vanhenee. Osalla ei ole laitteita. Ja kun ei osata. Mutta kyllä, voitaisiin selvittää. Selvää on, ettei kaikilla ole hienoa tekniikkaa tai välttämättä mitään tekniikkaa. Ja väki vanhee, jokainen vuosi kerrallaan. Osaamisen kannalta olen sitä mieltä, että ainoa este osaamisensa lisäämiselle löytyy, kun katsoo peiliin. Entäs sitten ne jäsenet, joilla tekniikkaa on. Ja osaamista? Tai ne jäsenet, joita ei vielä ole, mutta joita tarvitaan yhdistyksen toiminnan ja uudistumisenkin varmistamiseksi.

Olisiko aika muuttaa asennetta oikeasti myönteisemmäksi ja lähteä rohkeasti kohti digitalisoituvaa yhdistystoimintaa. Etäosallistuminen mahdollistaa muitakin tilaisuuksia kuin kokoukset. Kun tämän pandemian jälkeen ihan varmasti tulee se seuraava pandemia. Ja sen jälkeen taas uusi. Olisi sitten kokeiltu uusi tapa, jolla voisi antaa mahdollisuuden osallistua ja osallistaa latuyhdistyksen toimintaan. Ihan varmasti poikisi uusia jäseniäkin. Ja olisi hienoa todeta: onhan meidänkin yhdistyksemme ajanmukainen. Ja ihan digiajassa käyvä.

PS. Vinkkejä etäkokoustamiseen voit lukea aiemmasta bloggauksestani.

 

Parmaharjun luontopolulla - marraskuussa

Teksti ja kuvat Kaija Virtanen

Parmaharju sijaitsee Liedossa osoitteessa Pränikkäläntie 66. Pränikkälä on kylä Turku Hämeenlinna tien varrella noin 18 kilometriä Turusta. Parmaharjulla sijaitsee hyppyrimäki. Vuoden 1983 Suomen mestaruuskisoissa Matti Nykänen leiskautti mäkiennätykseksi 80 metriä. Lumettomien talvien vuoksi Parmaharjulla ei ole viime vuosina voitu järjestää kisoja.

Luontopolkujen 9 km, 6 km ja minilenkki 2 km lähtöpaikka on Parmaharjun hyppyrimäen läheisyydessä olevalta p-paikalta. Polut kulkevat hyppyrimäen takana kohoavan Ahteenmetsän monipuolisessa maastossa. Ahteenmetsä on 3 kilometriä pitkä ja kilometrin levyinen korkea kalliometsäalue.

Marraskuisena maanantaina retkeilysää on mitä mukavin. Lähdemme tyttäreni ja hänen miehensä kanssa retkeilemään. Suunnitelmana on kulkea 9 kilometrin lenkki. Taivas on kauniin sininen, vain muutama valkoinen pilvenhattara purjehtii kohti etelää. Aurinko paistaa. Aluksi polku kulkee metsätien reunassa ja nousee ylös metsään. Tulemme paikalle, missä seisoo Hamppukota. Ovi ei ole lukossa. Katsomme sisälle. Kevyt savun tuoksu kertoo lähiaikoina poltetusta tulesta. Kodan ulkopuolella on pieni pöytä, jonka jalkana on kapean koivun kanto.

Hamppukodan oven avaus

Nuolimerkit ohjaavat kulkijan eteenpäin. Keltainen väri on 9 kilometrin reitin tunnus. Paljasta kalliolla kulkevaa polkua on mukava astella. Karkeaa soraa on levitetty kallioiden pienempiin notkoihin. Kallioilta löytyy katoksellisia taukopaikkoja. Matkan edetessä polun varrelta löytyy peltikasa, mikä on joskus ollut auto. Arvuuttelemme auton merkkiä, mutta peltikasasta ei oikein pääse merkistä selville. Pian tulemme metsän takana kulkevalle Ahteentielle.

Suuria kiviä muutoin paljaalla alueella 

Pieni matka tietä ja polku nousee ylös maastoon tien toiselle puolelle. Täällä metsäpalo on muuttanut maastoa ja metsää. Alueelle syntyvä taimikko on koivuvoittoista. Palanut maapohja suosii eri kasveja kuin paloa edeltänyt sammalpohjainen metsä tai hakkuualue. Tulemme matalan, melkein umpeen kasvaneen lammikon luokse. Opastaulu kertoo lammikosta. Tällä paikalla oli pari sataa vuotta sitten kirkas metsälampi, jota veden alla kasvaneet sammaleet alkoivat täyttää pohjasta. Samalla, kun erilaiset rahkasammaleet tekivät kattamistyötä pinnan tuntumassa altaan reunoilla. Prosessi jatkuu edelleen. Lopulta paikalla on tasainen, salakavala rahkasammalmatto. Näin syntyvät ns. suonsilmäkkeet.

Metsälampi 

Taimikkoalueen jälkeen tulemme tiheän, synkältä näyttävän metsän reunaan. Muutama kirkas auringon säde pilkistään puiden kapeitten runkojen välistä. Suuria mäntyjen ja kuusien runkoja juuret kohti taivasta makaa metsän reunassa. Ne on jätetty monipuolistamaan metsän eliöiden elinmahdollisuuksia.

Muurahaispesä taulussa kerrotaan, että keko on yleensä puunrungon tai kannon eteläpuolella, loiva sivu etelään päin. Sen sisällä on useassa kerroksessa kammioita, joissa kaikissa on erilaiset lämpö- ja kosteusolosuhteet. Munia, toukkia ja koteloita siirrellään jatkuvasti tarvittavien kehitysolosuhteiden mukaan. Maan alle pesän onkalot voivat jatkua metrinkin syvyyteen.

Välillä on hyvä kohottaa katse puiden latvoihin 

Neulasten päällystämä polku jatkuu pienen mäen kautta avarampaan maastoon. Korkea kuusi on koristautunut suurella käpyjen määrällä. Mänty ja koivu seisovat vakavina kuusen vieressä. Aurinko jää selkämme taakse, kun siirrymme metsän puolelle. Tarkat silmät näkevät keltaiset kantarellit ja niiden vierestä löytyy suppiloita. Onneksi löytyy pussukka, johon sienet sujautetaan ja otetaan mukaan.

Komea kanto, valkoinen koivu ja vihreä mänty

Pian tulemme avaraan kohtaan. Suuri kanto kertoo, olin kerran ison puun ’jalka’. Kannon lähellä loistavat vihreät, pienet kuuset, kalvakkaat ja kapeat koivut. Maan peittona kasvaa puolukan varpuja, mutta marjoja ei ole enää näkyvissä. Pellosta metsäksi taulusta voi lukea, että jalkojen alla olevan pellon historia alkaa jo isojaosta 1700 luvun lopulta. Ahteenmetsä jaettiin Liedon kylien kesken ja siinä yhteydessä tämä alue merkittiin kartalle viljelykelpoiseksi maaksi.  Pienen matkan päästä löytyy opastaulu otsikolla Männyn luontainen uudistaminen. Taulun viimeinen lause: Mänty voisi elää noin 250 vuotta ja kasvaa 35 metrin mittaiseksi.

Koivikkoon käy polku ja kulkijat 

Valkorunkoiset koivut reunustavat polkua, mikä nousee loivasti ylöspäin. Koivikon jälkeen tulemme havumetsään. Polun varrella on kuoppa ja taulu, jossa kerrotaan tervanpoltosta. Metsäinen maasto kohoaa kallioiden avulla ylemmäs. Puiden välistä erottaa Tootulan kylän rakennuksia. Talot ovat tuttuja, sillä olen asunut Tootulan kylässä. Zoomaamalla kameraa varmistan näkemäni.

Ilmansuunnat taulu kertoo, miten varmistaa ilmansuunnat ilman kompassia. Tapoja on monia. Esimerkiksi jäkälien määrä puun rungon eri puolilla, männyn oksien pituuseroista rungolla, silokallioiden muodosta ja pintauurteista. Polun varrella on komeita tauluja luontopoluista. Tauluihin on merkitty punaisella täplällä - olet tässä. Mikä auttaa pysymään kartalla!

Polkua ylöspäin..

Sitten nousemme kallioista polkua ylöspäin. Välillä on pöytäpenkki yhdistelmä, johon voi istahtaa ja lepuutella jalkoja ja samalla ihailla maisemia. Kuljemme korkealla. Puut ovat edessä, mutta tarkkaan katsoessa alhaalla näkyy joen uoma. Se on Savijoki, jonka vedessä olen lapsena pulikoinut. Kalliolta löytyy kivinen nojatuoli, johon istumalla katse suuntautuu Pokkolan kylän suuntaan. Emme istu tuoliin, ihailemme vain.

Kivinen nojatuoli

Kallioinen maasto nousee vielä ylemmäs. Mäntyjen juuret polulla ja valkoinen jäkälä polun reunassa elävöittävät kalliolla kulkemista. Seuraava taulu kertoo, että olemme Ahteenmetsän korkeimmalla kohdalla – Pitkäkalliolla – korkeus 80 metriä merenpinnasta. Ennen puiden kasvua nykyiseen mittaansa täältä näkyi Liedon kirkko, Hämeen Härkätien varsi, Yliskulma ja useita lähialueen kirkontorneja.

Korkealla ollaan, maisemia ihaillaan

Kallion jälkeen tulemme pehmeälle neulasten peittämälle polulle. Männyt ovat väkkäräisiä. Korkealle männyn oksaan on viety luontopolkujen värit; keltainen, punainen ja sininen. Peltojen takaa näkyy taloja. Siellä on Pokkolan kylä, jossa olen viettänyt lapsuuden ja nuoruuden.

Polku muuttuu metsäkoneiden runtelemaksi tieksi, laskeutuu alas kohti Parmaharjun rakennuksia. Tämän reitin aikana tuli monenlaisia muistoja mieleen, joista tuorein – rinkkalaisten sieniretki vuoden 2017 syksyllä.  

 

Patikkaretki Ruissalossa

Teksti ja kuvat Kaija Virtanen

Lokakuinen sunnuntai tarjoaa patikointiin sopivan sään, kun rinkkalaisten ripeä joukko lähtee toteuttamaan toimintasuunnitelmaan ja jäsentiedotteeseen merkittyä retkeä. Retken vetäjä Tarja on käynyt etukäteen kulkemassa reitin. Hän on hoitanut myös muut ohjattuun retkeen kuuluvat valmistelut. Lähtöpaikalla hän jakaa Ruissalon reiteistä; Kansanpuiston reitti ja Kuuvan reitti, Turun kulttuurikuntoilu esitteen.  Retkemme alkaa Honkapirtin parkkipaikalta ja suuntautuu Kuuvan reitille.

Ruska hehkuu ..

                                                

Olemme aikaisin aamulla liikkeellä. Syksy on värittänyt niin aluskasvillisuuden kuin puiden lehdetkin. Alkumatkalla muutama sadetippa putoilee pilvistä. Onneksi sade menee nopeasti ohi. Puiden juuret ja polun havuneulaset ovat kosteina petollisen liukkaita. Tasapainoilua ja katsomista välillä myös jalkoihin – hyvin selviämme myös kallioisista paikoista.

Metsäinen kohta on myös kiehtova

Ruissalossa kohtaa vanhoja, pystyyn kuolleita puiden runkoja sekä eläviä ’mahtipuita’. Samalla katseella näkee myös kauniita, valkorunkoisia ja solakoita koivuja. Pitkospuut ja puiset askelmat ohjaavat kosteissa ja vaarallisissa kohdissa. Polku kääntyy välillä kalliolle. Kostealla säällä kalteva kallio on liukas. Pitää katsoa tarkkaan, mihin astuu – ainakin, kun polku viettää vinosti alaspäin. Hyvät haltijat ovat meille armollisia ja antavat meidän kulkea kompuroimatta eteenpäin.

Luontopolku on hyvin merkitty. Avaran kallion jälkeen sukellamme metsäiseen maastoon. Kulkijoiden kirkkaat syysasut loistavat kivasti polun tiheimmissä kohdissa. Tasaisen jälkeen nousemme taas ylös kohti kalliota. Nopea vilkaisu polun reunaan. Sammal on kuorruttanut kiville vihreän värin. Loistavaa luonnon taidetta!

Kalliolle kukkuralle...katsomaan ei asumaan.

Palkinto nousemisesta odottaa ylhäällä. Taivaan ja maan välissä meidän patikointiryhmä vetää keuhkoihin raikasta ilmaa. Edessä näkyy meri, ylhäällä taivas on sininen ja jalkojen alta löytyy vankka, kivinen kallio. Männyt ja pienet ruohikot värittävät keltaisen ruskeina kallion koloja. Aurinko tuo mukavia varjoja metsän takaa.

Retkemme jatkuu. Laskeudumme alas kalliolta. Polun reunassa laakea iso kivi on tumman vihreän sammaleen peittämä. Pienen matkan päässä polun varrella suuri, sokeripalan muotoinen kivi on jäänyt komeilemaan metsän reunassa. Onkohan jättiläinen jättänyt sen siihen?

Mukava on pehmeällä polulla astella.

Ruskeansävyiset, puista pudonneet lehdet sävyttävät polun. Ihmeellisesti haarautunut vanha puun runko, jonka yksi haara on jo vihreän sammalnukan peittämä, tuo esille luonnon monimuotoisia piirteitä. Koivuista on jo melkein kaikki lehdet pudonneet maahan, joten valkearunkoiset, kapeat koivut ovat kuin isoja tikkuja polkumme varrella. Taaempana loistaa auringon valossa myös isoja, keltaisia, syysasuisia koivuja.

Luotopolun varrella on luonnosta kertovia opasteita. ’ Suo siellä – vetelä täällä’ taulusta voi lukea, miten suokasvit valtaavat yhä enemmän alaa metsäkasvillisuudelta. Metsä alkaa soistua. ’Tuulten armoilla’ taulu kertoo, miten mänty on sopeutunut elämään kuivilla kasvupaikoilla. Saaristokallioilla kamppailevat männyt ovat matalia, käkkyrärunkoisia ja paksuoksaisia sisupusseja.

Kuuvannokan kalioilta avautuu Airiston selkä. Meren tuoksua en tavoita ylös kalliolle, mutta pienellä mielikuvituksella tuoksun voi tuntea. Etenkin, kun Airiston aalloilla olen aikanaan veneillyt. Värit vavahduttavat. Pieni pihlaja punertaa siniharmaan kallion reunalla. Valkearunkoinen koivu kantaa uljaana kauniin keltaisia lehtiään. Kova tuuli taikka pakkanen ei ole vielä riisunut koivun keltaista pukua. Mäntyjen tumman vihreät neulaset tuovat vastakohdan koivuille.

Kalliot ovat muotoutuneet ajan saatossa ja meren myrskyissä. Rantavedessä joutsen hoitaa poikastaan. Kuuvannokan kallioilla pidämme evästauon.

Maisemassa ei valittamista 

’Käpyä kupuun’ opastaulu kertoo kaluttujen käpyjen kohtalosta. Orava ja myyrät kaluavat kävyn kaikkein perusteellisemmin. Tällöin kävystä jää vain ranka ja kasa käpysuomuja. Käpytikka käsittelee ateriansa hätäisemmin. Usein se syö kävystä vain pienen osan. Käpylinnut pääsevät siemeniin käsiksi vääntämällä käpysuomut halki ristissä olevalla koukkunokallaan. Pöytätavat kullakin! – on taulun loppulause.

 ’Saniaisia’ taulusta voi lukea. Rehevänkosteassa metsän painanteessa voit aistia mennyttä aikaa. Nykyään kasvavien saniaisten varhaiset sukulaiset peittivät maapallon kosteita alueita sankkoina metsinä satoja miljoonia vuosia sitten.

 ’Pehmeitä neulasia’ taulun sanoma vie lukijan lehtikuusen tarinaan. Sen loppulause kertoo, että lehtikuuset vaihtavat neulasensa joka vuosi, samaan tapaan kuin lehtipuut lehtensä. Siksi lehtikuusen neulasissa leiskuvat syksyisin myös ruskan keltaiset värit.

Ohitamme myös taulun ’Viiksiniekka saapui Suomeen’. Siinä on tietoa linnusta nimeltä viiksitimali. Se on eräs tuoreimpia lintumaailman maahanmuuttajia. Lintu on satunnaisesti pesinyt Ruissalossa. Tämän taidokkaan pesänrakentajan voi havaita helpoimmin talvisin, jollin se kiertelee hakemassa ravintoa mm. Krottilanlahden rantaruovikossa.

Aurinko paistaa. Retkemme päätteeksi pienet venytykset niin jalkoihin kuin koko kroppaan ovat paikallaan. Reipasta menoa etenimme ja samalla ehdimme havainnoida Ruissalon hienoa luontoa.

Kiitos Tarja! Kiitos osallistujat! 

Ps. Minulle kertyi yli 15 tuhatta askelta 10,7 kilometrin matkalla!

Eräruokaa avotulella

Teksti: Satu Eklund, kuvat: Satu tai Tommi Eklund

Raision lokakuista luontoa väriloistossaan

Lokakuinen lauantai 17.10. tarjosi mukavan sateettoman kelin ulkoilla ja viettää useampi tunti nuotion äärellä ruokaa valmistaen ja aikaansannoksia maisellen. Raision Rinkka järjesti eräruokakurssin, jossa pienellä ryhmällä päästäisi kokeilemaan ja tekemään yhdessä uutta ja oppimaan toisilta. Kun avotulen äärellä valmistetaan useampi ruokalaji, se vaatii vähän etukäteisvalmisteluja ja suuren tavaramäärän kokoamista ja kuljettamista paikanpäälle. Turvallisuusasioitakaan ei saa unohtaa. Rinkan tapahtumissa on mukana ensiaputarvikkeita. 

Loimulohta ja röstiperunaa

                                            

   

Aloitimme päivän kokoamalla tiilistä sopivat tulisijat. Sen jälkeen sytytimme tulet ja aloitimme muut alkuvalmistelut. Loimutusta varten vuolimme itse puunaulat lautoihin ja siinä tarvittiinkin monenlaista luovuutta. Yhdessä tekemällä onnistuimme. Kokeilimme myös tehdä pataleipää ja paistaa se. Loimulohi ja röstiperunat maistuivat. Pataleipä oli haasteellinen ja lopulta se jäikin sisältä hieman taikinaiseksi. Ehkä ensikerralla paremmalla onnella? Vaihtoehtona on paistaa ohuita pieniä yksittäisiä leipäsiä ritilällä. 

Internetistä löytyy useampikin röstiperunoiden valmistusohje. Useimmissa niistä ei ole mukana kananmunaa, mutta röstiä voi olla helpompi käsitellä, kun siihen lisää muutaman kananmunan. Sellaisella reseptillä olen itse aikanani röstiä tehnyt. Pannun kokoinen rösti on hyvä kääntää pienissä osissa pannulla.

Valmisteilla lihaa kasarilla ja kasvisnyytit

Syötyämme aloitimme valmistaa päivän toista ruokalajia, lihaa ja kasvisnyyttejä. Kasvikset vaativat selvästi pidemmän kypsymisajan (aika tasan tunti) kun liha kypsyikin huomattavasti nopeammin. Lihan joukossa oli sieniä ja sipulia. Kasvisnyyttien kyytipoikana oli bonjouria. 

Laavun ja tulipaikan luokse tuli paljon muitakin ulkoilevia ihmisiä grillaamaan. Tuntui kuin kaikki olisivat sattuneet paikalle juuri samaan kellonlyömään. Olipa joukossa Turun latuyhdistyksenkin väkeä. Myös pieniä retkeilijöitä oli liikkeellä vanhempiensa kanssa.

Ulkona ruoka maistuu

Pieni ryhmämme siivosi tehokkaasti jäljet yhdessä hujauksessa. Nuotiopaikka jäi siistiksi, vaikka siinä oli vasta ollut useampi ryhmä syömässä. Seuraavien retkeilijöiden on mukava tulla paikalle eväitään  syömään.

Pohdimmekin sitä, että tämänkaltainen ruoanvalmistus vaatii tarvikkeita ja sopivan paikan, jossa ruoan voi valmistaa. On aivan eri suunnitella ja valmistaa ruokia vaikka viikon mittaiselle vaellukselle,  jossa kaikki tarvikkeet kulkevat rinkassa. Kantamusten tulee kevyitä ja mieluiten myös ruoan. 

Värikästä syksyä 

Retkellä Littoistenjärven ympäristössä

 

Teksti ja kuvat Kaija Virtanen

Littoistenjärvi sijaitsee Kaarinan ja Liedon kuntien rajalla. Sen rannat ovat Kaarinan puolella asemakaavoitettua pientaloaluetta. Liedon puolelta löytyy metsäistä maastoa. Niinpä me – pari entistä lietolaista flikkaa suunnistamme järven metsäiselle puolelle. 

Hiekkarannan tuntumaan on pystytetty Tammireittien opastaulu, jossa näkyy Littoistenjärven luontopolku. Järven pinta välkkyy. Västäräkki kylpee rantavedessä ja keikuttaa pyrstöään – aivan kuin moikkaisi meille. Maisemassa ei ole moittimista.  Lähdemme polulle. On rauhallista, vain pari henkilöä tulee polulla vastaan. Siirrymme välillä polulta metsän puolelle, sillä retken tarkoituksena on etsiä sieniä. Valkolakkisia sieniä näkyy siellä täällä, niitä ei kannata kerätä, ne eivät tee hyvää ruokavaliolle.

Syksy on saapunut metsään

Metsäinen maisema tihenee eli kapeita kuusia kasvaa vieri vieressä kallioisen paikan molemmin puolin. Sienet eivät viihdy siellä. Jatkamme retkeä avarampaan maastoon. Pehmeä sammal tuntuu tossun alla ja silmä löytää tutun kehnäsienen. Sen jalassa on rengas. Vain nuoria kehnäsieniä kannattaa poimia, vanhemmat ovat kitkerän makuisia. Kehnäsieneen olen tutustunut tarkemmin, koska kuulun Kehnäkerhoon. Perustimme työkaverien kanssa sienikerhon jo vuoden 2005 syksyllä. 

Suppilovahveroiden viehättävä rivistö

Suppilovahveroiden rivistö saa poimijan innostumaan. Nyt kannattaa katsoa tarkkaan. Usein, kun näkee yhden suppilon ja katsoo tarkemmin, sieniä löytyy enemmän. Sienen tuntomerkit pitää olla hallussa, ettei poimi myrkyllistä seitikkiä. 

Juuret kallioisella polulla

Kallioiden terävät seinämät ovat kuin askelmia johonkin. Sammal ja jäkälä elävöittävät kiven reunamia ja pintaa. Punainen kärpässieni hehkuu ja yrittää valloittaa. Jätämme sienen kasvamaan. Ruskea suomuorakas on komea, emme ota sitä, ihailemme vain. Tatteja löytyy muutamia, mutta niillä on jo herkuteltu ennen meitä. 

Kallioimarre loistaa kiveä vasten 

Kallioimarre tuo aina mieleen lapsuuden kodin maiseman. Jokamiehen oikeudet kieltävät kallioimarteen keruun – sen saa ottaa vain metsänomistajan luvalla. Kallioimarteen juuri maistuu lakritsille. Eräruokakurssilla olen juurta maistanut ja todennut lakritsin maun. 

Naavat - nuo puiden tupsut- viihtyvät vanhoissa metsissä. Naavan ja lupon ero on pieni. Naava kasvaa etelässä, lupot pohjoisemmassa. Naavat ovat herkkiä ilmansaasteille, ne viihtyvät puhtaassa ilmassa. Nämä partamaiset sienet ilahduttavat aina, kun niitä näkee puiden oksilla. 

Kaatuneen koivun kauneutta koristaa kääpä

Kaatuneita koivuja koristaa kaunis kääpä – luultavasti koivun kantokääpä. Käävät ovat kantasieniä, mitkä kasvavat usein puun rungossa puun loisena tai lahottajana. 

Metsäretkemme tarjosi monenlaista katsottavaa. Jalka nousi polulla ja maastossa. Lisäksi koko kroppa sai jumppaa, kun se taipui alas sienien luokse. Mieli piristyi mukavassa seurassa ja kotiin vietäväksi tuli sopivan kokoinen sienisaalis.