Teksti ja kuvat Kaija Virtanen
Sateen jälkeen luonto
tuoksuu ja kasvien kesäiset värit hehkuvat. Lähden lenkille lähimetsään.
Lintujen moniääninen konsertti siivittää kulkuani. Öinen sade on saanut
siitepölyn polulla aaltoilemaan. Kasvien lehdillä välkkyy sadepisaroita. Monivivahteinen
vihreä värittää luonnon.
Valkoiset kielot saavat
minut kumartumaan. Niiden näkeminen ja tuoksu tuo aina mieleen lapsuuden
kieloista rikkaan kotipihan. Vuonna 1967 kielosta tuli Suomen kansalliskukka,
tietää Wikipedia.
Metsäkurjenpolvia kasvaa
ryppäinä useassa paikassa, kun etenen Kuloisten lenkillä. Niiden sinipunaiset
kukat tulevat kauniina esiin muutoin vihreän sävyttämästä luonnosta.
Ojakellukka |
Ojakellukka on
salaperäinen ja kiehtova. Sen punertavassa varressa on hentoa karvaa ja
punaruskeat kukat nuokkuvat kellomaisesti. Taiteellinen vaikutelma on kympin
arvoinen.
Katseeni löytää myös
nokkosen. Niitä kasvoi suuret määrät lapsuuden pihan tuntumassa. Kasvi tuli
viimeistään silloin tutuksi, kun kosketti sen lehtiä kädellä taikka juoksi
paljain jaloin nokkosten sekaan. Nokkosen lehdistä on tehty keittoa, lehtiä on
kuivattu ja haudutettu teeksi. Nokkosista on moneksi, jopa kasvimaalle
ravinteeksi ja hyönteisten torjuntaan.
Ahomansikan eli
metsämansikan valkoiset kukat loistavat kuin tähdet polun varrella. Kukkien
jälkeen syntyvät punaiset marjat – mansikat. Lapsuudessa usein mansikat
pujotettiin ensin heinän korteen ja vasta sitten syötiin. Välillä myös
kilpailtiin, kuka sai korren ensin mansikoista täyteen.
Kuusen oksa |
Metsän puut ja
aluskasvillisuus loistavat vihreän erivivahteissa. Alkukesä on
värikylläisyydessä hienoa aikaa luonnon seuraamisessa. Keskikesällä värit
haalenevat, mutta syksyllä ruska antaa oman mausteensa luontoon ja kasveihin.
Retkeni loppupuolella sade
antaa merkkejä itsestään. Sade tekee hyvää luonnolle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti