Teksti ja kuvat Tarja Aittala
Seitsemisen kansallispuisto sijaitsee Pohjois-Pirkanmaan alueella. Raisiosta kansallispuistoon voi suunnata ajamalla Parkanosta tai Hämeenkyröstä Viljakkalan reittiä. Valitsin kesäiselle päiväpatikkakierrokselleni Seitsemisen, koska joskus 2000-luvun alussa tekemältäni käynniltä on muistikuviin jäänyt hiljainen, vanha metsä humisevine honkineen. Halusin käydä katsomassa, pitääkö muistikuvani vielä paikkansa.
Tässä blogissa onkin jo postattu Seitsemisen kansallispuistosta (Kaija Virtanen 12.8.2016). Oma kirjoitukseni keskittyy Seitsemisen kokemiseen parilta rengasreitiltä, jotka soveltuvat hyvin päiväpatikaksi vaikka ekakertalaiselle.
Seitsemisen alueelta löytyy niin kesäreittejä kuin talven latureittejäkin. Reitit ovat merkittyjä ja kartta alueesta löytyy Seitsemisen verkkosivuilta Luontoon.fistä (linkki alempana).
 |
| Reittivaihtoehtoja löytyy. |
Torpparit asuttivat aluetta ja touhusivat metsissä
Seitsemisen alueella on pitkä historia. Tutustuminen alueeseen kannattaakin aloittaa jo kotona perehtymällä historiankulkuun. Syrjäisellä seudulla aikoinaan asujat olivat harvassa ja asutus alkoikin vakiintua vasta 1800-luvulla. Tällöin valtion omistamat ensimmäiset kruununmetsätorpat perustettiin ja saivat torpparinsa. Torppari maksoi veroa valtiolle viljana tai rahana. Torppari oli myös velvoitettu viljelemään vuosittain tietyn määrän peljoa ja niittyjä. Kruunun metsistä sai ottaa työkaluja ja rakennuksia varten tarvittavan materiaalin valtion metsistä.
Savotat ja tukinuitot ovat olleet tärkeä elinkeino Seitsemisellä. Suurimmat savotat tapahtuivat 1920-luvulla ja 1940-luvulla sodan jälkeen Seitsemisen kuusia kaadettiin sotakorvauksena laivojen mastopuiksi. Alueen vesistö kuului Kokemäen uittoyhdistyksen piiriin. Puut uitettiin Liesi- ja Seitsemisjokia pitkin Kyrösjärveen.
Kansallispuistoksi 1980-luvulla
Seitsemisen kansallispuisto perustettiin vuonna 1982. Sen pinta-ala on 46 km2 ja puiston tunnus on näätä. Nimi "Seitseminen" arvellaan tulleen Iso-Seitsemisjärvestä ja sen seitsemästä syvästä lahdesta. Toinen näkökulma nimelle juontaa juurensa saamenkielisestä sanasta "seita", joka olisi muuntunut seidaksi, seiliksi ja edelleen seitsemiseksi. Vanhoissa kartoissa Iso-Seitsemisjärvi kun näkyy nimellä Iso-Seilijärvi.
Seitsemisen todetaan soveltuvan kaikille kunnosta ja iästä riippumatta, ympäri vuoden, erityisesti kouluryhmille ja osin myös liikuntaesteisille. Alueelta löytyy Seitsemisen luontokeskus, jonka pihan tuntumasta lähtevät Harjupolun ja runokankaan reitit.
Koveron perinnetilalta Torpparin taipaleelle
Kesäisenä aamuna ajelin Viljakkalan kautta kumpuilevaa ja mutkittelevaa reittiä Koveron perinnetilalle. Olen aikoinaan tovin opiskellut ja työskennellyt Ikaalisissa, joten olihan sitten pakko käydä ajelemassa ja katsomassa vanhoja kulmiakin. Suosittelen Viljakkalan reittiä ja ehdottomasti matkan varrella kannattaa pysähtyä katsomaan Kyröskosken kuohuja.
Koveron perinnetilalta löytyy iso parkkipaikka. Saapuessani autoja p-paikalla olikin muutamia, mutta ihmiskuhinaa sen sijaan ei ollut. Tilalla laiduntavat lampaat olivat sen sijaan hyvinkin sosiaalisella tuulella, kerjäten rapsutuksia ja niitähän ne sitten saivatkin.
 |
| Koveron tilalla laiduntaa lampaita. |
Koveron perinnetila on vanha kruununmetsätorppa, rakennukset komeita ja näyttivät olevan hyvässä kunnossa. Pihapiirin rakennuksiin ja entiseen elämänmenoon on mahdollista tutustua myös erikseen tilattavalla opastuksella. Rakennukset olivat käyntihetkellä lukitut, eikä minun lisäkseni muita hiippailijoita näkynyt. Aittoihin ja vajoihin pääsin kurkkimaan, vanhoja työkaluja ja välineitä niissä näkyi olevan.
 |
| Panoraama Koveron tilan pihapiiristä. |
Aarnimetsän sylissä
Lähdin tilalta Torpparin taipaleelle, jonka polut löytyvät "pihan perältä" viimeisten rakennusten takaa, laitumen viertä hetken edeten. Reitti on kartalla viitoitettu vastapäivään ja sitä suuntaa noudatan. Aika nopeasti polku vie metsään, joka tiheänä kasvaa polun molemmin puolin. Tovin kuljettua polku nousee multiharjulle, josta löytyy kansallispuiston sydämeksikin kutsuttu Multiharjun aarnimetsä. Kohti taivasta ja valoa kurottavat ryhdikkäinä mahtavat kilpikaarnamännyt, joista vanhempien on arvioitu olevan iältään lähes jopa 400-vuotisia. Tarkka silmä erottaa myös jälkiä menneistä metsäpaloista.
 |
| Nousu Multiharjulle. |
Muutama puu on kaatunut polulla, sammalta kasvaa ja hiljaisuus on paikoin mykistävä. Ruuhkareitiksi ei tätä ainakaan omalla kohdalla voinut kutsua, ihana rauha vallitsi kaikkialla. Kulkiessa aarnimetsän sylissä alkoi mielikuvitus laukkaamaan ja toi mieleen Sormustenherrojen tarusta tutut entit, ne kovin inhimilliset "puuparrat" (treebeards). Jotka ovat nähneet elokuvan tai lukeneet kirjan, tietävät mitä tarkoitan. Jotenkin osui kohdalleen mielleyhtymä aarnimännyistä tarun entteihin.
 |
| Kilpikaarna on männyn haarniska. |
Metsää suota, metsää, suota...
Multiharjun aarnimetsästä polku laskeutuu pikkuhiljaa alaspäin ja polku vaihtelee metsäpolusta suon ylittäviin pitkospuihin. Joissakin kohdin pitkospuut kaipaisivat jo korjausta. Totean hillojenkin alkaneen kypsyä. Jatkan suo-metsämaisemissa kohti tämän reitin ainoaa taukopaikkaa Haukilammella.
 |
| Hiljainen Haukilampi. |
Haukilammella on rauhallista, käyn nappaamassa kuvan lammen laiturilta ja istahdan tulien ääreen. Paikalla on 4-henkinen seurue, joka kertoo lähteneensä päiväpatikalle Virroilta. Eväitä syödessä tulee ihmeteltyä koronatilanteet, paikalliset nähtävyydet ja ylistettyä Suomen luontoa. Eväiden huvettua toivotan seurueelle hyvät päivänjatkot ja lähden jatkamaan reittiä eteenpäin. Taukopaikalta Koveron tilalle on enää reilu yksi kilometri. Loppureitti on aika tasaista metsätaivalta ja kohta olenkin takaisin Koveron tilan p-paikalla.
Torpparin taival on Seitsemisen kartalle merkitty 6,3 km:n rengasreitiksi. Jos jotain pitää tykätä eli peukuttaa, kuten nykyään tapana on, niin tällä reitillä tykkäsin erityisesti aarnimetsän tunnelmasta, soista ja Haukilammen taukopaikkakin on peukun arvoinen.
Runoja metsän sylissä
Torpparin taipaleen jälkeen ajelen soratietä kohti luontokeskusta. Luontokeskuksella on iso p-paikka, joka nyt on jo lähes täynnä. Luontoihmisiä vilisee. Ihana rauha jäi sinne jonnekin aarnimetsän siimekseen. Käyn pikaisesti luontokeskuksessa, mutta mitään erityistä aluetta koskevaa näyttelyä siellä ei ole. Sen sijaan esitteitä Pirkanmaan muista kohteista löytyy ja reipas kahvilaisäntä. Kahvila tarjoaa normit kahvileivät ja lounastakin on tarjolla. Tyydyn tällä kertaa pullakahviin ja reipas isäntä huikkaa kahvin olevan italialaista. Selvähän se.
 |
| Ahvenlammi Runokankaan reitin varrella. |
Luontokeskuksen pihasta pääsee Runokankaan ja Harjupolun reiteille. Valitsen tällä kertaa Runokankaan, joka on osa Harjupolkua, mutta yksin kuljettuna parin kilometrin pituinen. Runokankaalta löytyy nimittäin runotauluja ja pitäähän ne nyt käydä lukemassa, kun kerran tänne asti ollaan päädytty. Runot tauluihin ovat päätyneet Seitsemisen runokilpailun tuotoksina vuonna 2010. Ylen verkkosivuilta löytämäni uutinen kertoo, että kilpailuun saatiin yli 600 runoa. Taso oli kova ja samat tekijät ylsivät kärkeen useilla runoilla.
 |
| Marmoritauluissa on sanomaa. |
Kiersin runokankaan reitin ja lukaisin marmoritaulujen tuotokset. Olihan niissä sanomaakin. Mielestäni alla oleva runo sopii hyvin kuvaamaan ainakin aarnimetsän vuosisataisia mäntyjä.
Ihoni uurteisen kierteeksi kierrän,
valojen rippeet pintaani hierrän,
kehoni koukkuisen kieroon käännän,
varteni viiruisen vinoksi väännän.
Haarniskan kilvestä suojaa saavat,
palojen poltot ja kipeät haavat,
juureni imevät voiteita maan,
vanha luo uutta maaduttuaan.
Heikki Partala
Pitikö vanha mielikuvani sitten paikkansa? Kyllähän se piti. Hiljainen, vanha metsä oli Se Juttu tässä kokemuksessa.
Lisätietoa ja lähteet:
Seitsemisen sivut Luontoon.fissä
Luontoon.fin reittikuvaukset ja kartta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti