Parmaharjun luontopolulla - marraskuussa

Teksti ja kuvat Kaija Virtanen

Parmaharju sijaitsee Liedossa osoitteessa Pränikkäläntie 66. Pränikkälä on kylä Turku Hämeenlinna tien varrella noin 18 kilometriä Turusta. Parmaharjulla sijaitsee hyppyrimäki. Vuoden 1983 Suomen mestaruuskisoissa Matti Nykänen leiskautti mäkiennätykseksi 80 metriä. Lumettomien talvien vuoksi Parmaharjulla ei ole viime vuosina voitu järjestää kisoja.

Luontopolkujen 9 km, 6 km ja minilenkki 2 km lähtöpaikka on Parmaharjun hyppyrimäen läheisyydessä olevalta p-paikalta. Polut kulkevat hyppyrimäen takana kohoavan Ahteenmetsän monipuolisessa maastossa. Ahteenmetsä on 3 kilometriä pitkä ja kilometrin levyinen korkea kalliometsäalue.

Marraskuisena maanantaina retkeilysää on mitä mukavin. Lähdemme tyttäreni ja hänen miehensä kanssa retkeilemään. Suunnitelmana on kulkea 9 kilometrin lenkki. Taivas on kauniin sininen, vain muutama valkoinen pilvenhattara purjehtii kohti etelää. Aurinko paistaa. Aluksi polku kulkee metsätien reunassa ja nousee ylös metsään. Tulemme paikalle, missä seisoo Hamppukota. Ovi ei ole lukossa. Katsomme sisälle. Kevyt savun tuoksu kertoo lähiaikoina poltetusta tulesta. Kodan ulkopuolella on pieni pöytä, jonka jalkana on kapean koivun kanto.

Hamppukodan oven avaus

Nuolimerkit ohjaavat kulkijan eteenpäin. Keltainen väri on 9 kilometrin reitin tunnus. Paljasta kalliolla kulkevaa polkua on mukava astella. Karkeaa soraa on levitetty kallioiden pienempiin notkoihin. Kallioilta löytyy katoksellisia taukopaikkoja. Matkan edetessä polun varrelta löytyy peltikasa, mikä on joskus ollut auto. Arvuuttelemme auton merkkiä, mutta peltikasasta ei oikein pääse merkistä selville. Pian tulemme metsän takana kulkevalle Ahteentielle.

Suuria kiviä muutoin paljaalla alueella 

Pieni matka tietä ja polku nousee ylös maastoon tien toiselle puolelle. Täällä metsäpalo on muuttanut maastoa ja metsää. Alueelle syntyvä taimikko on koivuvoittoista. Palanut maapohja suosii eri kasveja kuin paloa edeltänyt sammalpohjainen metsä tai hakkuualue. Tulemme matalan, melkein umpeen kasvaneen lammikon luokse. Opastaulu kertoo lammikosta. Tällä paikalla oli pari sataa vuotta sitten kirkas metsälampi, jota veden alla kasvaneet sammaleet alkoivat täyttää pohjasta. Samalla, kun erilaiset rahkasammaleet tekivät kattamistyötä pinnan tuntumassa altaan reunoilla. Prosessi jatkuu edelleen. Lopulta paikalla on tasainen, salakavala rahkasammalmatto. Näin syntyvät ns. suonsilmäkkeet.

Metsälampi 

Taimikkoalueen jälkeen tulemme tiheän, synkältä näyttävän metsän reunaan. Muutama kirkas auringon säde pilkistään puiden kapeitten runkojen välistä. Suuria mäntyjen ja kuusien runkoja juuret kohti taivasta makaa metsän reunassa. Ne on jätetty monipuolistamaan metsän eliöiden elinmahdollisuuksia.

Muurahaispesä taulussa kerrotaan, että keko on yleensä puunrungon tai kannon eteläpuolella, loiva sivu etelään päin. Sen sisällä on useassa kerroksessa kammioita, joissa kaikissa on erilaiset lämpö- ja kosteusolosuhteet. Munia, toukkia ja koteloita siirrellään jatkuvasti tarvittavien kehitysolosuhteiden mukaan. Maan alle pesän onkalot voivat jatkua metrinkin syvyyteen.

Välillä on hyvä kohottaa katse puiden latvoihin 

Neulasten päällystämä polku jatkuu pienen mäen kautta avarampaan maastoon. Korkea kuusi on koristautunut suurella käpyjen määrällä. Mänty ja koivu seisovat vakavina kuusen vieressä. Aurinko jää selkämme taakse, kun siirrymme metsän puolelle. Tarkat silmät näkevät keltaiset kantarellit ja niiden vierestä löytyy suppiloita. Onneksi löytyy pussukka, johon sienet sujautetaan ja otetaan mukaan.

Komea kanto, valkoinen koivu ja vihreä mänty

Pian tulemme avaraan kohtaan. Suuri kanto kertoo, olin kerran ison puun ’jalka’. Kannon lähellä loistavat vihreät, pienet kuuset, kalvakkaat ja kapeat koivut. Maan peittona kasvaa puolukan varpuja, mutta marjoja ei ole enää näkyvissä. Pellosta metsäksi taulusta voi lukea, että jalkojen alla olevan pellon historia alkaa jo isojaosta 1700 luvun lopulta. Ahteenmetsä jaettiin Liedon kylien kesken ja siinä yhteydessä tämä alue merkittiin kartalle viljelykelpoiseksi maaksi.  Pienen matkan päästä löytyy opastaulu otsikolla Männyn luontainen uudistaminen. Taulun viimeinen lause: Mänty voisi elää noin 250 vuotta ja kasvaa 35 metrin mittaiseksi.

Koivikkoon käy polku ja kulkijat 

Valkorunkoiset koivut reunustavat polkua, mikä nousee loivasti ylöspäin. Koivikon jälkeen tulemme havumetsään. Polun varrella on kuoppa ja taulu, jossa kerrotaan tervanpoltosta. Metsäinen maasto kohoaa kallioiden avulla ylemmäs. Puiden välistä erottaa Tootulan kylän rakennuksia. Talot ovat tuttuja, sillä olen asunut Tootulan kylässä. Zoomaamalla kameraa varmistan näkemäni.

Ilmansuunnat taulu kertoo, miten varmistaa ilmansuunnat ilman kompassia. Tapoja on monia. Esimerkiksi jäkälien määrä puun rungon eri puolilla, männyn oksien pituuseroista rungolla, silokallioiden muodosta ja pintauurteista. Polun varrella on komeita tauluja luontopoluista. Tauluihin on merkitty punaisella täplällä - olet tässä. Mikä auttaa pysymään kartalla!

Polkua ylöspäin..

Sitten nousemme kallioista polkua ylöspäin. Välillä on pöytäpenkki yhdistelmä, johon voi istahtaa ja lepuutella jalkoja ja samalla ihailla maisemia. Kuljemme korkealla. Puut ovat edessä, mutta tarkkaan katsoessa alhaalla näkyy joen uoma. Se on Savijoki, jonka vedessä olen lapsena pulikoinut. Kalliolta löytyy kivinen nojatuoli, johon istumalla katse suuntautuu Pokkolan kylän suuntaan. Emme istu tuoliin, ihailemme vain.

Kivinen nojatuoli

Kallioinen maasto nousee vielä ylemmäs. Mäntyjen juuret polulla ja valkoinen jäkälä polun reunassa elävöittävät kalliolla kulkemista. Seuraava taulu kertoo, että olemme Ahteenmetsän korkeimmalla kohdalla – Pitkäkalliolla – korkeus 80 metriä merenpinnasta. Ennen puiden kasvua nykyiseen mittaansa täältä näkyi Liedon kirkko, Hämeen Härkätien varsi, Yliskulma ja useita lähialueen kirkontorneja.

Korkealla ollaan, maisemia ihaillaan

Kallion jälkeen tulemme pehmeälle neulasten peittämälle polulle. Männyt ovat väkkäräisiä. Korkealle männyn oksaan on viety luontopolkujen värit; keltainen, punainen ja sininen. Peltojen takaa näkyy taloja. Siellä on Pokkolan kylä, jossa olen viettänyt lapsuuden ja nuoruuden.

Polku muuttuu metsäkoneiden runtelemaksi tieksi, laskeutuu alas kohti Parmaharjun rakennuksia. Tämän reitin aikana tuli monenlaisia muistoja mieleen, joista tuorein – rinkkalaisten sieniretki vuoden 2017 syksyllä.