Kaamosretki Kuusamossa

Teksti ja kuvat: Satu Eklund

Talviretken varusteita

Eväitä talviselviytymiseen

Sain joulukuussa tilaisuuden irtautua arkisesta aherruksesta, kun ilmoittauduin mukaan Eräkarkun opintojen kaamosretkelle Kuusamoon. Edellisellä koulutusjaksolla marraskuussa kaikille retkeen osallistuville järjestettiin yhden päivän talviselviytymisteoriapaketti ja siihen osallistuminen oli edellytyksenä meille, jotka halusimme joulukuun talvireissulle mukaan. On tärkeää varustautua hyvin, kun on aikomuksena mennä moneksi päiväksi talviseen maastoon retkeilemään. Tarkoituksena oli oleskella ulkona neljä päivää ja kolme yötä.

Jakauduimme kahteen telttakuntaan. Yhteen puolijoukkuetelttaan meitä majoittuisi seitsemän opiskelijaa. Matkan lentäväksi sanonnaksi tulikin "kaksi lumikkia ja neljätoista kääpiötä" kun mukanamme oli kaksi kouluttajaa ja me neljätoista talviselviytymistä harjoittelevaa eräopasopiskelijaa. Kuvassa näkyy ryhmämme varusteita, joita koottiin valmiiksi jo marraskuussa varastolle odottamaan mukaan pakkaamista. Yksi ryhmä ottaisi mukaan kolme yhteistä ahkiota ja niihin pitäisi saada mahtumaan teltta kamiinoineen, lapioita, kirveitä, saha, pannuja ja kattiloita. Omat tavarat tuli pakata rinkkaan. Jokainen vetäisi yhteisiä ahkioita vuorollaan hiihtomatkan aikana. Ahkion vetämisen hiihtäen vielä ymmärrän, mutta pitääkö sen lisäksi rinkkakin laittaa selkään?

Arktinen museo Nanoq

Menomatkalla ajoimme etelästä Pietarsaaren kautta, jossa on Nanoq - arktinen museo ja tutustuimme siellä naparetkeilijöiden tekemiin retkiin ja napaseutujen asuinolosuhteisiin ja kulttuuriin. Nanoq tarkoittaa jääkarhua. Museo on puoliksi maan alla ja se on rakennettu myötäilemään ympäröivää kalliota ja muuta maastoa. Museorakennuksen ulkopuolella on monia pieniä mökkejä, joissa on tuulahdus myös muusta historiasta ja merenkäynnistä ja saaristolaiselämästä. Museon oppaalla oli kerrottavana tarinoita elävästä elämästä ja myös erään "sääriluun tarina".

Museon ulkorakennuksia

Luminen talven ihmemaa

Yövyimme Loma-Ajakassa ennen maastoon lähtemistä. Kuusamossa oli mukavan paljon lunta ja pakkastakin oli luvattu yli kahtakymmentä sille ajalle, kun siellä olemme. Pakkasimme ryhmämme tavarat ahkioihin ja tehtävänämme oli hiiihtää yhtenä suurryhmänä leiripaikalle Kitkajoen varteen. Olimme vuorotellen hiihtämässä kärjessä ja latua avaamassa ja välillä ahkion vetäjiä vaihdettiin. Ilta pimeni neljän jälkeen ja oli aika ottaa otsalamppu käyttöön metsäpolkua valaisemaan. Kouluttajamme olivat meitä vastassa leiripaikalla ja olivat sytyttäneet nuotiotulen valmiiksi, jotta pääsimme ruoanlaittoon. Ilta menikin ruokaa tehdessä, teltan pystytyksessä ja puutöissä. Pimeää iltaa ja kaamosta valaisi kuu, joka olisi muutaman päivän päästä täysi.

Loma-Ajakan pihassa

Päivämme kului ruokaa laittaessa, puutöissä ja yllätysohjelmasta. Yhtenä päivänä hiihdimme lähijärvelle laskemaan kalaverkot jään alle. Seuraavana päivänä verkot nostettiin ja pilkimme vielä sen jälkeen. Saadut kalat otettiin tietysti hyötykäyttöön illan ruokailuissa. Kovassa pakkasessa pysyy hyvin lämpimänä kun pysyy koko ajan liikkeellä ja touhuaa pientä puhdetyötä. Yöllä olimme vuorollamme kipinävahdissa. Teltassa oli lämmintä ja mukavaa ja kun oli varustautunut kahdella päällekkäisellä makuupusilla, luulisi että makoisat unet ovat taattu. Minä kuitenkin nukuin melkoisen vähän ja katkonaisesti, vaikka olo oli muuten hyvä. Monet uudet asiat ja tekemiset pitävät mielen niin säpinöissä, ettei uni halunnut tulla kunnolla, vaikka kaiken touhuamisen jälkeen väsyttikin. Sellaista se usein retkellä ja telttaillessa on. Joko nukutaan tai sitten ei nukuta.

Oli kiva touhuta ryhmässä kaikenlaista uutta. Saimme paljon vinkkejä siitä, miten talvella ja pimeälläkin ajalla ulkona saa ajan kulumaan ja mitä kaikkea siellä on mahdollista tehdä. Sain hyvin vähän otettua valokuvia, sillä kova pakkanen söi kamerani akun tyhjäksi heti alkuunsa, kun en ollut laittanut kameraa suojaan lämpimään. Talvella onkin ajateltava monessa asiassa juuri sitä, mitä voi ja kannattaa ottaa mukaan, sillä kaikki on jäässä. Ruoan on oltava yksinkertaista ja kuivaa, jotta sitä on helppo käsitellä. Käsirasvasta tai hammastahnasta ei kovimmilla pakkasilla ollut paljon iloa. Vasta pikkupakkasen puolella ne olivat käyttökuntoisia.

Pidin erityisesti siitä, että pääsin putkahtamaan hetkeksi oikeaan lumiseen talveen. Kokemuksen kannalta oli myös hyvä, että pakkanen pysyi melko kireänä koko ajan. Kuu valaisi sopivasti pimeyttä ja teki maisemasta upean. Myös takaisin hiihtäessämme iltapäivän aurinko punasi maiseman postikorttimaisen upeaksi. Loma-Ajakassa meitä odotti lämmin ruoka ja sauna. Sisällä nukutun tunkkaiselta tuntuneen yön jälkeen oli aika pakata tavarat taas autoon ja paluu arkeen odotti siellä muutaman tunnin takana. Reissu tuli itselleni sopivaan saumaan, sillä arkiseen työhön palattuani minua odottivat työssäni uudet haasteet, joihin meitä oli koulutettu jo parin viimeisen kuukauden ajan.

Raision talvi

"Kauas on pitkä matka" kuten sanotaan, eikä etelä-Suomessa asuvalle tule usein tilaisuutta lähteä pohjoisen talveen ulkoilemaan. Olen kulkenut Tikanmaan ja Kallastenvuorten metsää koko syksyn ja alkutalven. Lokakuussa kävin etsimässä suunnistusrasteja. Kun olin hakenut alueen kaikki 30 rastia, olen sauvakävellyt Pähkinäpolun lenkkiä ja kokeillut kerran jo lumikenkiäkin.

Raision Pähkinäpolulla joulukuun alussa

Haluan muistuttaa kaikkia tulevasta Suomi 100 juhlavuodesta. Siihen voi tulla mukaan osallistumalla Suomen Luonnon päivinä 2017 järjestettäviin tapahtumiin. Raision Rinkka on mukana ainakin 4.2.2017 ja 17.6.2017. Haasta itsesi tekemään jotain uutta. Kokeile itsellesi uutta ulkoilulajia tai nuku yö ulkona!

Ulkoilun täyteistä Uutta Vuotta 2017 kaikille Raision Rinkkalaisille!

Aavasaksalta vauhtia rinkkaretkelle Haltille - rinkan kantoa Kalottireitillä

Kuvat ja teksti Kaija Virtanen

Retki alkaa autoajelulla Raisiosta Ylitornion Aavasaksalle ja edelleen Kilpisjärvelle. Rinkka selässä vaeltaen vaihtuvat paikat Saarijärvi, Kuonjar, Meeko, Pitsus sekä Haltilla tupa ja huiputus. Paluumatkalla lisäksi Meekosta nousu Saivaaralle. Nautinnollisia vaelluskilometrejä kertyy n. 120 yhdeksän päivän aikana.

Torstaisaamu (1.9.) on varhainen, kun kolme naista (Kirsti, Sirkka ja Kaija) aloittavat automatkailun määränpäänä Haltitunturi Käsivarren Lapissa. Pilvet purjehtivat taivaalla. Kirkkaat auringonsäteet pääsevät välillä valaisemaan maisemaa. On syksy. Hirvi ylittää tien, kun ajelemme eteenpäin. Edessä ajava auto jarruttaa. Vahingolta vältytään. Pitkä tukkirekka ja öljyauto matkaavat samaan suuntaan. Onneksi liikenne on melko rauhallista.

   Liminka – Oulu tie on suora. Sirkka ajaa niin lujaa, että Kirsti ei ehdi kääntää tiekartan sivuja. Aurinko on tullut matkallemme saattajaksi. Temmes, Olhava sekä tietöitä ja tuulimyllyjä on näkyvissä, kun etenemme sutjakkaasti kohti Torniota. Revontuulentie vie eteenpäin. Ilta on kallellaan yötä kohti, aurinko jaksaa vielä valaista maisemaa. Karunki –nimisen kylän raitilla kulkee ihmisiä. Vasemmalla kiiltää Tornion joki. Radiossa Topi Sorsakoski laulaa ” ajomies älä kiirehdi suotta, pakoon ei pääse kohtaloaan”. Totta – ainakin toinen puoli. Sirkka on varannut Ylitorniosta Aavasaksan Aurinkomajoista meille yösijan. Majapaikka löytyy mukavasti. Asetumme punaiseen mökkiin nro 10.   Hyvä numero – kympin arvoisia ollaan jokainen!

   Ilta on sen verran nuori, että pujahdamme hetkeksi ulos tutkimaan mökin lähimaastoa. Löytyy komeita kiviä, punaisia puolukoita ja väkkäräkuvioisia mäntyjä. Mökissä on sauna. Löylyttelemme matkan rasituksen. Uni maistuu.

Aavasaksan taivaan painama mänty

 Perjantaina (2.9.) aamiaisen jälkeen lähdemme tutkimaan Aavasaksan luontopolkua. Opastetaulut kertovat polun vievän näköalakahvilaan, näköala- tasanteelle, keisarinmajalle ja näkötorniin. Aavasaksa eli Yöauringon vaara on Lapin ja koko Suomen vanhimpia matkailukohteita. Ikimuistoisista ajoista alkaen vaaralle on kokoonnuttu Juhannuksena ihailemaan keskiyönaurinkoa. Aavasaksalta (242 m) on komeat näköalat Ruotsin suuntaan.

Harmaita, pitsimäisen sammaleen kuvioimia kiviä, leveät pitkospuut kivikossa, kiharaoksaiset, ’taivaanpainavat’ männyt ja vaaran avaruus viehättävät. Kuljemme pitkin Kruununkierrosta, mikä koostuu näköalatasanteen Aurinkokierroksesta ja Keisarin kierroksesta. Yhdessä taulussa kerrotaan 1730-luvun matkakokemuksista, toisessa kivikauden aikaisista maan muutoksista. Löytyy tietoja kuuluisista, vaaralla käyneistä henkilöistä mm. Elias Lönnrot kävi vuonna 1846.  Yhtäkkiä edessämme on katsomo ja esiintymislava. Tanssin paikka – Sirkka laulaa ja samalla valssin askeleet kuljettavat häntä Kirstin kanssa lavalla. Kaija videoi tapahtuman. Yleisö puuttui katsomosta, mutta esitystä se ei haitannut.

Pussauspaikka Aavasaksalla

Kesällä Turun Sanomissa oli tekstiä Aavasaksasta ja siellä olevasta pussauspaikasta. Ajattelemme, että tuo pitää ehdottomasti nähdä. Etsivä löytää – toteutuu, kun tulemme ” place to kiss” – kyltin luokse. Paikka on jyrkän rinteen reunalla, josta avautuu näköala Aavasaksan kylän suuntaan. 

Kirjailijatar Annikki Kariniemelle (1913 – 1984) on pystytetty komea patsas, jossa kirjailijatar seisoo suuren kivilohkareen päällä. Kivessä on teksti: Tarunhohtoisen Lapinmaan väkevä kuvaaja. Hento usva laskeutuu rinteille. Me palaamme mökille.

Tavarat autoon ja matka Kilpisjärvelle (390 km) jatkuu. Joutsenet majailevat pellolla tien molemmin puolin. Lähestymme napapiiriä, maitohorsman lehdet ovat punaisia. Orajärven kylän kohdalla tulee komeasarvinen poro vastaan. Onneksi se kulkee tien vieressä olevaa ojanpohjaa. Hetki vain ja kokonainen poroperhe seisoo tien vasemmalla puolella. Katsovat vain ja kääntyvät takaisin metsään. Muonionjoessa kivet kuohuttavat vettä. Sade yltyy, kuoppainen tie kerää lätäköitä autoilijoiden harmiksi. Suoalueet ovat kauniita. Mäntyjä on istutettu kasvamaan uudeksi metsäksi. Muoniossa käymme Hyvä Pata kahvilassa. Saana niminen leivos kahvin kyytipoikana vie ajatuksen jo Kilpijärven komeaan maisemaan.

Sade jatkuu taukoamatta, kun kello 13 paikkeilla jatkamme autoilua. Porolauma pyrkii tielle, mutta jäävät metsän puolelle. Mikä on hyvä meille ja niille. Karesuvannon paikkeilla radiosta tulee uutisia; Samsung Galax puhelimien akut räjähtelevät, myynti loppuu. Ikonisin poliitikko Paavo Väyrynen on myös uutisten kohteena.

Asuntoauto pysähdyksissä tien vieressä, mies melko keskellä tietä, auto tulee vastaan. Tästä selvitään kunnialla. Asuntoautoon vaihdettiin rengasta, mutta huomiovilkut ja varoituskolmio olivat unohtuneet. Ohitamme mukavannimisiä paikkoja kuten Markkina, Maunu, Vikkuri ja Järämä. Korkea Robin siintää edessä. Suoratie aaltoilee kohti Kilpisjärveä. Taivas on harmaa, sade pitää paussia. Robinsalmi ja -järvi sekä – pirtti jäävät taakse. Ruskeiden koivujen piristyksenä on yksi kauniin keltainen koivu. Tulee Suomen maanteiden korkein kohta Muotkatakka (565m) ja matkaa Kilpisjärvelle on enää 10 kilometriä.

Haemme Luontokeskuksesta avaimen varaustupiin. Kirstillä on vastuu avaimesta. Majoitumme Artic Polar, Urpiaisenkuja 3, huoneistoon. Vatsa vaatii täytettä, joten kiiruhdamme Majatalo Haltinmaahan syömään. Buffe maksaa 16 euroa, sillä saa ruokaa yllin kyllin aina makeita jälkiruokia myöten. Yö valkoisten lakanoiden välissä on herkkua ennen erämaa vaellusta.

Lauantaina (3.9.) heräämme kirpeään aamuun. Yön kylmyys on jäädyttänyt auton ikkunat. Tummat pilvet ja auringon säteet kilpailevat Kilpisjärven yllä. Aurinko voittaa, pilvet vaalenevat, eikä synny sadetta. Rinkat ja naiset vaelluskuntoon, auto luontokeskuksen parkkipaikalle – retkemme alkaa.

Iloisin ilmein kohti Haltia - Saana taustalla

Iloisin ja odottavin mielin kuljemme merkittyä reittiä. Mahtava Saana tunturi (1029 m) vartio vasemmalla, syksy on värittänyt koivuja keltaisiksi, maassa loistavat punaruskeat varvut ja mustikan lehdet. Valkotupsuiset niittyvillat huojuvat niityn vihreällä matolla.  Muutama poro katselee kulkijoita. 

Eräs pariskunta saavuttaa meidät. Pyydämme palvelusta, mies ottaa meistä yhteiskuvan taustalla komea Saana. Tsahkaljärvi loistaa, silta helpottaa joen ylitystä. Hienoja, pitsiliinoin koristeltuja kiviä on paljon.

Menomatkalla katse taakse Saanalle

Tauko kauniissa maisemassa on paikallaan ja helpottaa eteenpäin jaksamista. Kalottireitti vie hetkeksi Norjan puolelle. Rajasta on merkkinä vain sininen taulu kapeassa ’seipäässä’. Karu, puuton ylämäki ja olemme taas Suomen puolella. Saana jää taakse, mutta sen näköiskappale tulee esiin. Nimitämme vuoren kloonatuksia Saanaksi.

Saarijärvelle saavumme illan suussa. Varaustupa on lämmin, sillä paikalla on retkeilevä pariskunta. Iltapuuhat, sulkellus makuupussiin, on unen aika. Ensimmäinen 12 km on kuljettu onnellisten tähtien tahdittamana.

Sunnuntaina (4.9.) aamupäivä on jo pitkällä, kun lähdemme eteenpäin. Alkumatkalla silta auttaa ylityksessä, sillä joen uoma on jyrkkärinteinen. Tuuli puhaltelee vasemmalta sivuvastaisesti, kun kuljemme Kuonjarvaaran (1065 m) rinnettä. Puita ei ole, kiviä löytyy röykkiöittäin. Pienet, punaiset läiskät riekonmarjan lehtiä harmaiden kivien välissä piristävät ja antavat voimaa jatkaa loputtomalta tuntuvaa mäkeä.

Evästauko suurempien kivien suojassa, rinkoille sadesuojat ja meille lämmin vaatetus ovat paikallaan, sillä tuuli tuo kosteata ja kylmää niskaamme. Sade menee pian ohi, mutta tuuli ei hellitä. 

Lähdössä Kuonjarilta

Laskeudumme Kuonjarjoelle, ylitämme sen kiveltä kivelle hyppien. Sauvat auttavat, selviämme kastumatta. Polku jatkuu joen reunaa. 
Vasemmalla nousee jyrkkä Siktakurra (1143 m). Tuuli on takana, kengät kulkevat kevyemmin, kun majapaikka on näkyvissä.  Kuonjarin varaustupa on uudempi kuin Saarijärven. Tupaan tulee perhe Kuopion puolesta. Vaihdetaan kuulumisia. Puheissa retkeily on etusijalla. Turun murre paljastaa meidät.

Maanantaina (5.9.) maa Kuonjarilla on valkoinen. Lumeen on pakko tehdä kenkien pohjakuvio. Onneksi päivä lämpenee ja lumi sulaa, kun nousemme kivistä polkua rinnettä ylös. Taukopaikalla muutama pieni keltainen kukka pinnistelee syksyn tuulessa. 

Meekonjärvi

Korkea Kahpelusvaara (1145 m) kohoaa vasemmalla, polku jatkuu loivaa alamäkeä. Etuoikealla näkyy polveileva ja rosoinen Saivaara (700m ).

Mukava alamäki jatkuu, laskeudumme pikkuhiljaa Meekonjärven uomaan. Maasto on rehevämpää kuin aamupäivällä. Punaiset, punaruskeat sekä vihreät vaivaiskoivut ja kauniit, punaiset riekonmarjat tuovat väriä kiviseen maastoon.

Ylitämme sillan, joki sen alla kuohuaa. Meekonjärven varaustupa on kauniissa laaksossa järven rannalla. Tuvassa majoittuu meidän lisäksemme sama perhe kuin Kuonjarilla. Ilta kuluu lepäillen ja ruokaillen sekä lähialuetta ihaillen. Kartan mukaan täällä on mm. Nuukankenttä. Kaunis paikka.

Tiistaina (6.9.) saamme jatkaa retkeä aurinkoisessa säässä. Vasemmalla korkea vuori – Megonbaktin pahta - oikealla kaunis Meekonjärvi ja polku etenee niiden välissä. Yhtäkkiä tulemme vehreän kasvillisuuden peittämään laaksoon. Valkovartiset koivut ja punaisina kukkivat korkeat huopaohdakkeet saavat huomiomme. Yksi koivu on taivuttanut vartensa istuinpaikaksi. Siihen on hyvä istahtaa, sillä maasto jatkuu tästä kivisenä nousten laaksosta kohti Meekonvaaran rinnettä. 

Meekovaaran rinne

Rinne on jyrkkä. Kulkua helpottaa vaijeri, josta voi pitää kiinni. Oikealle vilkaisu antaa huiman kuvan virtaavasta Voimakasjoesta. Vaijerista ei kannata irrottaa otetta. Pääsemme kaikki onnellisesti ylös. Voimakasjoen reunat ovat korkeat, joten joen ylitykseen on tehty silta. Jatkamme retkeä ja ihailemme vasemmalla kiiltävää, kaunista Voimakasjärveä. 

Pihtsusköngäs on seuraava ihmettelyn kohde. Sen vesi vyöryy pystysuorana putouksena 17-metriseltä jyrkänteeltä. Nyt on pakko vetää henkeä ja tallentaa niin kuviin kuin muistoihin tämä hieno näky. Polkuja on syntynyt aivan jyrkänteen reunaan ja vähän kauemmas. 

Pitsusköngäs

Etenemme tasaisemmassa maastossa. Pian aukeaa edessä Pitsusjärvi, jolla kartan mukaan riittää pituutta. Varaus- ja autiotuvan läheisyydessä on telttoja, kun kello 17 maissa tulemme paikalle. Me majoitumme varaustupaan.   

Keskiviikkona (7.9) kiirehdimme ajoissa eteenpäin, sillä tarkoituksena on saman päivän aikana valloittaa Haltitunturi. Jätämme Pitsuskämpän jo 8.30. Vaeltajia tulee vastaan, Toiset ovat käyneet Haltin lisäksi Suomen korkeimmalla huipulla Ritnicohkkalla.

Oikopolkua majalta Haltille

Haltin korkein huippu sijaitsee Norjan puolella. Taivas on osaksi pilvessä, ja pienen hetken saamme sadetta. Innostunein mielin astelemme eteenpäin välillä kiveltä kivelle välillä tasaista polkua. Viimeinen puolitoista kilometriä on kokonaan kivierämaata. Onneksi mustat, keltatäpläiset merkit ohjaavat kohti majaa.

Asetumme varaustupaan, syömme ja lähdemme päiväreppu selässä suunnistamaan Haltille. Nousussa ei ole muuta kuin kiveä kiven jälkeen. Liuskekivinen jyrkänne, pieni matka tasaisempaa ja taas jyrkempi kohta sinnikkyys palkitaan, tulemme merkitylle reitille.  Maasto ei muuttunut, mutta ajatus eksymisestä häipyi. Kuljemme eteenpäin ja samalla ylös ja yhä vain ylöspäin suurten lohkareiden ympäröimää reittiä. Tuuli yltyy ja pilvet purjehtivat taivaalla kovaa kyytiä.

Haltitunturin rajapyykillä

Suomen sinivalkoinen lippu liehuu keltaiseksi maalattujen kivien muodostaman kasan (rajapyykin) reunassa. Pohjoispuolella parin metrin päässä on lyhyt lipuilla koristettu nauha. 


Kirjoitamme nimet vieraskirjaan, saamme numerot 133749 Sirkka, 133750 Kirsti ja 133751 Kaija. Vieraskirja on perintöä vuodelta 1933, jolloin Kaarina Kari, Anna Lehtonen ja Inkeri Arajärvi tekivät ensimmäisinä vaelluksen Haltille.

Tuuli yltyy ja näkyvyysala kapenee, on aika palata majalle. Haastetta riittää, sillä alaspäin on hankalampi kulkea. Selviydymme jyrkemmästä kohdasta ja pidämme lohkareiden suojassa tauon. Etenemme merkittyä reittiä, kunnes Haltin maja näkyy ja voimme suunnistaa sitä kohti. Kolme tuntia vierähtää ja olemme takaisin majalla. 

HYVÄ ME. Hymyssä suin ja onnellisina skoolaamme - kuksissa kahvikonjakkilikööriä. Varaustuvan lämpö on paikallaan, sillä ulkona alkaa tuikun mukana sataa vettä.

Torstaina (8.9.) käymme Haltin vanhan majan luona ja ihastelemme monikerroksista, leveää vesiputousta, josta vesi valuu Haltijärveen. Putouksen luona on kallioita ja erimallisia kiviä. Joku on tehnyt kivistä pienen purjeveneen. Retkeilijät ovat taitavia ja kekseliäitä. Siitä on todisteena myös kivistä ladottu nuoli, josta voi ottaa suunnan mökille. Huomasimme nuolen vasta paluumatkalla.

Monikerroksinen vesiputous Haltijärvellä

Aurinkoinen sää siivittää menoamme. Kameraan osuu keltainen kukka sekä luminen läiskä Etu eli Pikku Haltin rinteellä. 

Vastakohtia löytyy huomaamatta.  Maassa on vihreyttä, matalat katajannäköiset varvut ovat tuuheita. Punaisia riekonmarjan lehtien muodostamia läiskiä loistaa harmaiden kivien suojassa.  Pienet putoukset lirisevät joen uomassa. Kauempana kulkee poroja. Olemme hienossa erämaassa – kalottireitin varrella.

Pitsusjärven varaustupaan on majoittunut neljä naista Norjasta. Meille lankeaa makuupaikat yläpetiltä. Sirkka jututtaa naisia. Ruokailut sujuvat vuorotellen. 

Olemme huolissamme, kun Norjan naiset syötyään 

Meekon laakson kaunista maisemaa

panevat tyhjät ruokapussit pesään. Siitä seuraa valtava krääsä. Naiset huomaavat virheensä ja ottavat myöhemmin kylmenneen tuhkan pois pesästä.

Perjantaina (9.9.) olemme reippaita ja teemme aamutoimet ennen norjalaisia. Ylitämme puroja, joissa vesi valuu rinteiltä alaspäin. Kapeampia kohtia pitää etsiä, jotta ylitys onnistuu. Kosteat niityt reunustavat puroja. Näin ylityksiin tulee lisähaastetta. Me onnistumme kastumatta ja kaatumatta.

Matkalla Meekolle huomaamme, että ruskan värit ovat syventyneet niin maassa kuin vaivais- koivuissa ja Meekon laaksossa. Kukkivia kukkia löytyy, nimet ovat minulta kadoksissa. Aurinko paistaa, joten värit tulevat hyvin esille. Pidämme taukoja, syömme puolukoita, löytyy myös mustikoita ja nautimme ’kokorahalla’. 

Meekon varaustuvassa on alavuoteet varatut. Meille aukeaa ylävuoteiden ihanuus. Alapetien rinkoille ilmestyy omistajat. Kaksi miestä, isä ja poika Paraisilta ovat käyneet Saivaaralla. Virolainen pariskunta palaa Pihtsuskönkäältä. Paraisten miehet tutustuttavat eestiläisiä Lapin retkeilyyn. 

Eilisen norjankielen lisäksi nyt kuulemme ruotsia ja eestinkieltä. Naisella on tarttuva nauru ja nopea puhetapa. Isä ja poika puhuvat keskenään ruotsia, meidät he huomioivat suomeksi. Piristävä kielikylpy erämaassa! Paraisten miehiltä kuulemme, miten Saivaaralle kannattaa nousta.

Saivaaran huipun näkymiä

Lauantaina (10.9.) muut majailijat ovat ajoissa liikkeellä. Yöllä oli näkynyt revontulia. Me nukuimme tai ainakin lepäilimme.

Eilisen Saivaara keskustelun pohjalta päätämme kavuta sinne, sillä ilma on suosiollinen. Siivoamme varaustuvan ja riennämme rinkkoinemme polkua ylös Saivaaran tasalle. 

Asetamme sadehuppuiset rinkat pystyyn toisiaan vastaan, jotta löydämme ne helpommin. Suunnistamme Saivaaran etelärinteelle, sillä polku vaaralle vie sitä kautta. Katsomme välillä taaksemme, varmistamme näin rinkkojemme sijainnin.

Saivaaralta polkua alas

Kapea polku nousee vaaralle. Rinne on ylempänä kapea. Isot kivenlohkareet vaativat nousemaan varovasti. 

Ylhäällä saamme palkinnon. Urho Kekkosen kunniaksi tehty muistolaatta löytyy. Se on maahan kiinnitetty UKK:n 80-vuotispäivän kunniaksi 3.9.1980. Laatan alareunassa Kekkonen on kuvattu muita hiihtäjiä kookkaampana. Kaiverruksessa mainitaan Kekkosen hiihtäneen näillä kinkamilla vuodesta 1968. 

Vaaralta näkyy järviä, jokia ja laakson tunturikoivikkoa sekä kauempana tunturien jatkumaton jono. Tunturikissankellojen rypäs tervehtii, kun laskeudumme vaaran rinnettä alas.

Rinkat löytyvät. Retkemme jatkuu seuraavalle tuvalle eli Kuonjarille. Alussa on ylämäkeä ja taas ylämäkeä.  Poro lauma tarkkaillee kulkuamme. Sarvinen pää nousee ylös, katsoo hetken ja kääntää sitten takapuolensa.  Me emme kuuluneet samaan joukkoon. Sumu nousee ja näkyvyys pienenee. Polku on hyvin merkitty, joten pääsemme onnellisesti tuvalle. Muita retkeilijöitä ei ole autiotuvankaan puolella. Vain porot liikkuvat majan läheisyydessä, se lienee niille suojaisa paikka.

Aamuinen tuli Kuonjarin taivaalla

Sunnuntaina (11.9.) heräämme aurinkoiseen ja tuulettomaan aamuun. Täällä sää vaihtuu nopeasti. Olemme ajoissa liikkeellä, sillä ajattelimme vaeltaa Kilpisjärvelle asti. 

Porolauma ylittää edellämme joen. Me teemme samoin. Askeleet kiihtyvät ja matka etenee mukavasti takatuulessa. Taukoja emme unohda, sillä ’vauhti tappaa, ei matka’.

Saarijärven varaustuvan kaasuhana on juuttunut kiinni. Lämmitämme ruuan autiotuvan puolella. Ruokailun jälkeen jatkamme kylläisinä eteenpäin. Vaivaiskoivujen lehdet hohtavat kauniin punaisina. Ruohot ovat kullankeltaisia. 

Töppövillat huojuvat 

Valkotupsuiset tupas- ja töppövillat huojuvat leppeässä tuulessa.Kuljemme takatuulessa. Askeleet kiihtyvät ja matka etenee mukavasti. Saanan näköisvuori tulee esiin ja hetken kuluttua myös oikea Saana. Retkeilijöitä tulee vastaan. 

Thaskaljärven laaksossa hehkuu ruska, vaikka osa koivuista on jo pudottanut lehtiään. 

Vaivaiskoivut hehkuvat 

Kello 18.30 olemme Kilpisjärven luontotalon parkkipaikalla. Sade vilvoittaa ja kastelee meitä vasta loppumetreillä. Kirsti vie avaimen Luontokeskuksen postilaatikkoon.

Kaikki hyvin!

Kiitos retkikaverit ja kaunis Käsivarren erämaa!

Saan rinkan kanssa autokyydin Kilpis-Hotelliin, jossa yövyön ja jatkan linja-autossa Rovaniemelle ja edelleen yöjunalla Turkuun.

Kirsti ja Sirkka ajelevat Ylläkselle ja lomailevat siellä loppuviikon.

Haltin kierto - Rinkan kantoa suurtunturien seudulla

Teksti ja kuvat: Satu Eklund

Tämän kesän vaelluksella meitä oli neljä kaksijalkaista ja yksi nelijalkainen otus. Vaellukselle varasimme aikaa 10 päivää ja tarkoituksena oli lähteä Norjan puolelta Guolasjärveltä Haltitunturin takaa, kiertää Halti, nousta sen huipulle ja palata sitten toista reittiä takaisin Guolasjärvelle. Neljän henkilön aikataulut saatiin sovitettua mainiosti tämän vaelluksen toteuttamiselle. Saavuimme Kilpisjärvelle vähän eri kyydeillä jo 1.8. jolloin varustukset käytiin yhdessä läpi ja 2.8. pidettiin välipäivä, jolloin seuruueestamme halukkaat kävivät Saanan huipulla. Suunnittelemallamme vaellusreitillä ei olisi ainuttakaan puuta, ei edes tunturikoivikkoa, vaan pelkkää avotunturia.

Haltitunturi - näkymä Suomen puolelta

Keskiviikko 3.8.

Lähtöpäivän aamuna ahtasimme pikkuhuyndayn täyteen ja lähdimme huristelemaan Norjaan. Kilpisjärveltä Guolasjärvelle on ajomatkaa noin 130 km. Norjan Birtavarren kylältä alkoi nousu merenpinnan korkeudesta yli 800 metriin pitkin Guolasjärven serpentiinimutkaista kivitietä. Tiellä ei ole talvikunnossapitoa ja se on monen kertoman mukaan heinäkuisin vielä osittain lumen peitossa. Tie oli nyt elokuussa kuitenkin vallan ajettavassa kunnossa ja oli jännittävää nähdä parkkipaikalla Haltitunturi sen Norjan puolelta. Patikoimme vain muutaman kilometrin eteenpäin ja jäimme telttailemaan puron luokse Guolasjärven puolivälin tuntumaan. Telttapaikaltamme näkyi vielä kaukana tunturinreunalla kiemusteleva Guolasjärven tie.

Guolasjärvi ja alkumatkan puroja

Torstai 4.8.

Toisena päivänä taipaleemme jatkui Suomen ja Norjan välisen poroaidan tuntumaan noin 9 km verran. Aamutaivaalla liiteli kotka. Tämä päivä oli hankala pukeutumisen kannalta. Välillä satoi hetken ja sitten auriko paistoi hyvin lämpimästi. Piti pukea ja riisua tilanteen mukaan ja pysähdellä säätämään vaatetusta ja rinkkaa. Valitsemamme reitin varrella oli paljon pieniä lampia ja järviä ja puroja meni sinne tänne ristiin rastiin. Päivä ei ollut suunnistuksen kannalta helppo ja maasto oli kaikille uutta ja outoa. Saimme otettua suunnan kohti kaukaista tunturia ja sen lumilaikkua. Kapustarinnat piippasivat haikeasti pitkin matkaamme. Kanervikoissa kasvoi paljon erilaisia tatteja ja kehnäsieniä. Nelijalkainen vaellusvahvistuksemme pinkaisi ensimmäisten porojen perään ja vauhti oli kova. Norjan puoleisen Pihtsusjoen tuvan lämpömittari näytti +12 astetta vielä iltapäivällä. Jatkoimme tuvan luota vielä muutaman kilometrin eteenpäin poroaidalle. Aidasta löytyi muutama sopiva alituskohta ja niin pääsimme jo toisena yönä leiriytymään kotosuomen maankamaralle. Kaukainen tunturi, jonka lumilaikusta olimme aamulla saaneet hyvän suunnan, osoittautui Govvdosgaisiksi, tunturiksi jonka olen halunnut huiputtaa jo vuodesta 2011. Huonot tai pilviset kelit eivät ole kuitenkaan antaneet tilaisuutta sen huiputtamiseen. Ehkäpä minua huomenna onnistaa?

Pihtsusjokilaaksoa ja taustalla Govvdosgaisi

Perjantai 5.8. Govvdosgaisilla

Aamu oli kirkas ja pilvetön ja saimme herätä aivan upeasta maisemasta. Tänään oli tarkoitus edetä vain vähän eteenpäin ja keli suosi ehdottomasti myös Govvdosgaisin huipulla käymistä. Pieni ryhmämme jakautui hetkeksi kahteen, kun kaksi meistä lähti Govvdosgaisin huipulle ja muut jäivät vielä nauttimaan kauniista maisemasta ja tulivat myöhemmin perässämme. Tein Govvdosgaisin alarinteellä kukkalöydön; tunturikatkeroja, joita olen päässyt näkemään viimeksi Kevolla vuonna 2007.

Govvdosgaisin huipulle pääsi parhaiten kurun viereltä, joskin sitä reunusti pitkän matkan ajan melkoinen rakkakivi, joka hidasti kulkua. Pikkurepun kanssa oli kuitenkin kevyt edetä. Rinteellä lensi pulmunen, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt, mutta mikään muukaan lintu se ei voinut olla. Tunturin laella kiveä oli vähemmän ja siellä oli helppo kävellä nopeammin. Laella on muutama lampi. Tunturilta näki kauas joka suuntaan ja myös sen, missä suunnissa juuri silloin satoi. Yksi sadepilvi lähtestyi myös uhkaavasti Govvdon huippua ja se ehtikin viilentää ilmaa ja kastella paitaani. Sade kuitenkin lakkasi ja ilma lämpeni nopeasti uudelleen ja kivillä laskeutuessa oli jo uudelleen kuuma. Ruokatauon jälkeen jatkoimme taivaltamme vielä muutaman kilometrin verran Biggosjärvelle, jonka luo pystytimme leirimme. Järvellä oli jonkun kalastajan vene, joka oli kuitenkin hörpännyt vettä talven jälkeen.

Näkymä Govvdosgaisilta Haltin suuntaan

Lauantai 6.8.

Heräsimme Biggosjärvellä uuteen kauniin selkeään aamuun, eikä pilviä ollut lähimainkaan. Jakauduimme myös tänään kahteen eri patikkaan, kun kaksi joukostamme halusivat mennä Haltin tuville ylittäen Pikkuhaltin, joka myös Etuhaltina tunnetaan. Minä päätin jäädä tunturin kiertäjien seuraan. Jostakin kerääntyivät pilvet ja muutaman tunnin päästä taivas oli melkoisen pilvinen ja keli uhkasi muutamalla pikku pisarallakin. Tunturin ylittäjät olivat tuvilla paria tuntia aikaisemmin. Me tunturin kiertäjät olimme jämähtäneet puroa ylittämään ja parin tunnin lounastaukoa pitämään.

Aamu Biggosjärvellä

Havahduin ensimmäistä kertaa näkemään tunturissa saniaisia! Jäin tätä näkemääni kovasti ihmettelemään, mutta sen jälkeen huomasin niitä monin paikoin muuallakin. Pikkuhaltin etukärjessä oli erityisen suuria ja muhkeita saniaisia, eivätkä ne tuntuneet kuuluvan tähän kiviseen ympäristöön laisinkaan, vaan johonkin kaukaiseen lämpimään muinaisuuteen. Haltin juurella on kaksi tupaa. Teltalle ei kivisessä maastossa ole juurikaan paikkaa, ellei halua jäädä selvästi yli kivenheiton tuvilta. Yö tuvassa oli tämän vaelluksen ensimmäinen.

Tunturikatkero

Sunnuntai 7.8. Suomen katolla

Lähdimme kiipustamaan Haltin huipulle heti aamupalan jälkeen. Aurinko paistoi kuumasti ja kiivetessä pysyi lämmin puserossa, joten oli vähennettävä puseroita. Näimme etelän suunnasta lähestyvän tumman pilven ja sateen, joten nousu oli kuin kilpajuoksua sadetta ja sumua vastaan, jotta laella voisi jotain nähdäkin. Sumu oli jo aamulla peittänyt ylimmän huipun muutamaan otteeseen, mutta nyt huipulle päästyämme oli hetken verran selkeää. Maisemia ehti katsella Suomen ja Norjan puolelle ja molemmat huiput, sekä Halti että Norjan Halditshokka, tulivat nyt katsastettua. Tuli aika valua alas rinnettä ja voi riemua kun alkoi paluumatkalla sataa. Se hidasti kummasti vauhtia, sillä kivet olivat sateen jälkeen erittäin liukkaita. Taukoilimme vielä tuvalla ja odottelimme sateen taukoamista, mutta päätimme vielä illaksi kävellä 11 kilometrin päähän Pihtsusjärven tuvalle. Iltapäivä oli pilvinen ja polku hyvin märkä ja välillä satoi vähän, mutta ei koko aikaa. Päätimme Pihtsusjärvelle saavuttuamme jäädä tuvalle nukkumaan ja siellä oli paljon muitakin kulkijoita piilossa märkää ja tuulista säätä.

Haltin laella - kiviä riittää 

Maanantai 8.8. - Sataa ja tuulee

Pihtsusjärven tuvalle saapui vielä yhden aikaan yöllä uutta väkeä koiran kanssa. Tuvassa olisi nyt kaksi koiraa. Kaksi toisilleen vingahtelevaa koiraa, kuuma tupa ja unentulon viipyminen patistivat minut ulos telttaan nukkumaan loppuyöksi. Jospa ulkona nukkuisi paremmin? Tuuli oli kova ja sadekin pieksi välillä telttaa. Uuden aamun keli ei ollut kovinkaan rohkaiseva. Satoi ja tuuli kovin ja sitä se oli melkein koko loppupäivän. Matkaa oli kuitenkin jatkettava kohti seuraavaa tupaa. Lähdimme myöhään aamupäivällä kohti Somasjärveä ja Kopmajoen tupaa. Maisemia ei Pihtsusujärven ja Kopmajoen tupien välillä ehditty ihastella, sillä kylmä tuuli piiskasi meitä kulkemaan eteenpäin. Vain muutama rusinan mittainen tauko pidettiin, mutta rinkat nostettiin pian jo uudelleen selkään. Puolivälissä taivalta sadeasukin petti ja päästi veden läpi. Pari tuntia sai kävellä melkoisen uitettuna. Tämä olikin niitä harvoja kertoja, kun sade pääsi kastamaan sadevaatteiden läpi. Oli kuitenkin mukava tietää, että pian pääsee tuvan lämpöön kuivattelemaan varusteita.

Somasjärven seitakivi

Illalla sade hellitti ja paistoi aurinko. Helikopteri toi neljä kalastajaa Kopmajoelle, mutta he pystyttivät teltat kivenheiton päähän tuvasta. Itse hyödynsin aurinkoisen illan siten, että pesin hiukseni ja vähän pikkupyykkiä. Tupa oli täynnä märkää roipetta, kun sadevaatteiden lisäksi myös rinkat olivat sadesuojista huolimatta kastuneet. Sateeton ja aurinkoinen ilta houkutteli ulos ja pystyttämään teltan yöksi, vaikka tupaankin olisi mahtunut nukkumaan. Illalla oli tämän reissun toisten lettukekkereiden aika.

Kopmajoen upeaa harjumaisemaa

Tiistai 9.8.

Tänään märkien tavaroiden kuivatus jatkui ja oli aikaa levätä ja kävellä lähimaastossa, sillä tänään ei ollut tarkoitus kävellä muutamaa kilometriä enenpää. Muutamat meistä teimme pienen päiväretken Valtijoen suuntaan ja joen varren mahtavalle harjujonolle. Päiväretki sai riittää niiden maisemien ihailuun.

Tiimimme Kopmajoen tuvalla

Kävelimme illalla vielä noin 4 km matkan Norjan puolen Somashyttalle. Tuuli oli kova ja loppumatkasta alkoi tulla vilu, jos jäi paikalleen. Matkalla oli Suomen puolella poroaita, jossa oli ylityskohta merkityn reitin kohdalla ja sen jälkeen tuli valtakunnan raja, jossa oli keltainen rajapyykki ja muutamia tuttuja keltaisiksi maalattuja kiviä. Somashytta ei olekaan Norjan tavanomainen oranssinkeltainen tupa, vaan ruskeanharmaa ja sisältä viihtyisä porontaljoineen ja koristehyllyineen. Tuvassa oli kamiina, jota ei voinut tehokkuudellaan kehua, eikä siellä ole kaasuliettä, kuten Suomen puolen tuvissa. Ruoan sai kokata sisällä ihan omaa kaasukeitintä käyttäen. Tuvalle poikkesi illalla vielä kaksi suomalaista maastopyöräilijää, jotka kertoivat polkeneensa Guolasjärveltä tänne. Polku on kuulemma koko matkan tasaista ja poljettavaa mönkijäuraa.

Keskiviikko 10.8.

Nukuimme Somashyttalla niin pitkään, että lähdimme jatkamaan matkaa vasta vähän ennen puolta päivää. Kapustarinnan haikea piippaus saattoi meidät matkaan. Merkitty reitti olisi ollut Guolasjärven parkkipaikalle asti tasaista mönkijäuraa, mutta poikkesimme parin kilometrin jälkeen omalle kivikkoisemmalle maisemareitille. Tämä reitti on maastoltaan hieman hankalampi, mutta mönkijäuraa lyhyempi ja suorempi autoille. Norjan puolelta on mahtava näkymä Suomen kolmanneksi korkeimmalle tunturille, Ridnitshokkalle. Ylitimme Rahpesjoen sen kivikkoisesta ja kuivasta kohdasta ja kävelimme hetken joen uomassa. Oma polkumme vei kohti Nealgejärveä, jonne lopulta pystytimme väsyineinä telttaleirimme. Reittimme kulkee nyt aivan Haltitunturin tuntumassa loppumatkan.

Torstai 11.8.

Ridnitshokkan tunturi

Aamulla satoi räntää! Oli myös hyvin vilpoisen tuntuinen aamu, ei kuitenkaan pakkasta, mutta lämpötila oli käynyt kyllä hyvin lähellä nollaa yön aikana. Pääsimme lähtemään aikaisin päivän taipaleelle ja polkumme nousi ylös viimeiselle, kiviselle osuudelle. Polulla oli paikoin vähän rakkakiveä, mutta ei liikaa eikä kyllästymiseen saakka. Tämän reittivalinnan myötä Haltitunturi oli koko loppumatkan vasemmalla puolellamme ja pääsimme näkemään Haltia "koko rahan edestä", kuten usein totean kun jotain näkee tai kokee oikein urakalla koko päivän ajan. Matkalla sataa ropsautti räntää vielä uudelleenkin, mutta sen jälkeen ilmanala lämpeni ja hetkittäin oli jopa hyvin kuuma. Reittimme ohitti Haltin takana olevat kaksi järveä, Haldecazajärven ja Huotnasjärven. Pysyttelimme järvien pohjoispuolella ylärinteillä, jossa oli hyvä kävellä. Viimeisen lounastauon pidimme vielä ennen parkkipaikkaa, kun pari sataa metriä sitä ennen oli vielä viimeinen puro, eikä parkkipaikkaa nähnyt kun istui alas nurmelle. Edessä olisi vielä muutaman tunnin ajomatka, joten oli tankattava sapuskaa vielä kerran, että jaksaa ajaa tai istua kyydissä.

Lounastauko Guolasjärven tuntumassa

Varasimme vaellukselle 10 päivää, mutta kävelimme suunnittelemamme reitin lopulta 9 päivän aikana. Oli mukava vaeltaa välillä pienessä ryhmässä, kun yleensä olen matkassa isännän kanssa kahdestaan. Mukana oleva koira toi hupia ja toisinaan harmiakin vaelluksemme aikana. Jännittävä tunturinrinteillä kulkeva Guolasjärventie piti vielä ajaa alas merenpinnan tasolle, eli noin 800 metriä laskeutumista. Huomasin ajoissa vastaan tulevan autonkin ja jäin sitä levennykselle odottamaan. Vastaan tuli myös joitakin lampaita. Kilpisjärvelle on aina mukava palata ja siellä voi lepuuttaa mieltänsä ja vaelluksesta rasittuneita jalkojaan ennen ruuhka-Suomeen ja arkeen palaamiseta.
* Pihtsusjärvi on toiselta nimeltään Kapustarintajärvi. Näin ollen Pihtsusjoki on Kapustarintajoki. Nimensä järvi lienee saanut sen muodosta, sillä järvi on kovasti kapustan eli lusikan mallinen.

Rinkan kantoa - Suomen sydän reitillä

Teksti ja kuvat Kaija Virtanen

Suomen sydän kulttuurireitti kulkee Turun Tuomiokirkolta Liedon Vanhalinnan linnavuorelle. Reitti polveilee Aurajoen tuntumassa historian ja Saviseudun luonnon kanssa rinnakkain. Linja-autot eivät enää kulje Vanhaa Hämeentietä, joten paluumatkan pysäkille on riennettävä vanhan ja uuden Hämeentien risteykseen Liedon ja Kaarinan kuntien rajalle.

Aloitamme Tuomiokirkolta. Poikkeamme heti viralliselta reitiltä. Ylitämme joen Tuomiokirkkosillalta ja siirrymme Aurajoen toiselle puolelle. Kuljemme joen vasemmalla puolella olevaa polkua.

Maisemaa Virnamäen Muinaisjäännösalueella

Retken vetäjän mielestä maisemaan saa täältä paremman otteen. Olen samaa mieltä. Joki välkkyy illan auringossa, vaikka sen vesi voisi olla kirkkaampaa. 

Sorsia uiskentelee ja kasvillisuus on vehreää. Alitamme Helsingin tien ja rautatien. Kapealla polulla tulee vastaan urheiluasuisia ulkoilijoita ja muutama juoksija ohittaa meidät.

Raunistulan teollisuusalueella tulemme viralliselle Suomen sydän reitille. 

Opastaulu 4 - Kohti Koroista – kertoo Barkkerin tehtaasta ja lähialueen luonnosta. 

Leuto takatuuli ja aurinko läntisellä taivaalla jouduttavat matkaamme. On lämmin, takki pitää riisua. 

Aurajoki Haagan riippusillalta Lietoon päin

Taulusta 5 – Piispanistuin Koroinen – voi lukea tietoja historiasta. Valkoinen, korkea risti on pystytetty muistoksi Koroistenniemellä sijainneesta Suomen ensimmäisestä

hiippakunta keskuksesta ja kirkosta. 

Silloin on eletty 1200 lukua.

Halisten kosken luona on paljon hyörinää. Pienen vessatauon jälkeen jatkamme Aurajoen juoksua seuraten kohti Vanhaa Ravattulan tietä. 

Savenjoki on taulun 6 nimi. Siinä on tarinaa Kupittaan savesta ja Turun seudun savisuudesta. Tässä tuli mieleeni muisto lapsuuden uintipaikasta Liedon Savijoessa lähellä nykyistä Parmaharjun hyppyrimäkeä.

Liedon Vanhalinnan linnavuori

Siirrymme joen rannasta ylös metsän reunaan. Tulemme Virnamäen Muinaisjäännösalueelle, josta on 1976 -77 vuosina löydetty rautakautisen ( 500 eKr – 1150 jKr) ajan kalmiston ja asuinpaikan jäänteitä. 

Taulussa 8 on valistusta joen vastakkaisella olevasta Kuralan kylämäestä. 

Seuraavassa taulussa informoidaan perinnemaiseman kuihtumisesta nykyajan koneiden tullessa helpottamaan maanviljelijän arkea. 

Komea, punamarjainen pihlaja kaunistaa vanhan ladon pihapiiriä. Kevyen liikenteen siltaa pitkin ylitämme tien 40. Sitten pujahdamme metsän suojaan. Valkearunkoiset, korkeat koivut reunustavat polkua, mikä vie meidät pellon reunaan.

Linnan pihalla odottaa väkeä vuorelle nousua

Vasemmalla näkyy jo Linnavuori, punainen lato sekä kullankeltainen viljapelto. Haagan tie ja riippusilta yli Aurajoen hetkessä olemme Vanhan Hämeen Härkätien risteyksessä. Tämä seutu on minulle tuttua kummitätini Helgan entinen koti jää vasemmalle, kun astelemme tien reunassa.

 Opastaulun 11 – Härkätie Ystävänpolun portaat - luota siirrymme joenrantaan vievälle polulle. 

Lähestymme komeaa Linnavuorta. 

Vuorella näkyy liikettä. Muinaistulien yö on saanut porukat liikkeelle. 

Vuoren juurella oleva taulu kertoo, että alueelta on luetteloitu lähes 300 kasvilajia, suurinosa on tyypillisiä eteläisen tammivyöhykkeen lehtokasveja.

Aurinko laskee läntiselle taivaanrannalle

Linnan pihalla on paljon väkeä. Suuntaamme portille, ostamme liput ja kävelemme rappuset ylös vuorelle. Tuuli käy Turun suunnasta. Takki tiukalle, käsineet käsiin ja pipo päähän. 

Pelastuslaitos valvoo vuorelle korkeihin tynnyreihin sytytettyjä tulia. Vuorelta näkee, kun Aurajokea pitkin tulee ensin kirkkovene ja perässä kanootteja. Kaikissa on illan kunniaksi valoja. Katsomme hetken Tulitaideryhmä Kuumotuksen esitystä. 

Pimeys tulee ja meidän on aika palata vanhan ja uuden Hämeen Härkätien risteykseen, josta Fölin keltainen linja-auto kuljettaa meidät kaupunkiin ja edelleen koteihimme Raisioon sekä Naantaliin.

Kyllä kannatti kulkea Suomen sydän reitti ja kiivetä Liedon Vanhalinnan linnavuorelle. 

Tälle iltaiselle reippailulle tuli matkaa noin 11 kilometriä. 

Hieno kokemus oli myös Muinaistulien yö Linnavuoren laella Liedossa Armonlaakson Vaeltajien järjestämällä retkellä.

Kierros Säkylän Pyhäjärven ympäri polkupyörällä polkien

Teksti ja kuvat Kaija Virtanen

Lähtö Liedosta Vilkkimäen meijeriltä

On heinäkuinen maanantai, kun kolme naista, Kirsti, Sirkka ja Kaija, treffaavat Liedossa Vilkkimäen vanhan meijerin pihapiirissä. 

Vilkkimäen meijeri on saanut uuden ilmeen vuosien hiljaiselon jälkeen. Siinä toimii nyt kahvila Vilkkimäen Kakku ja Kahvi sekä Kahvimuseo ja muita pienyrittäjiä.

Aamu on varhainen ja kaikilla on jo tuoreita kilometrejä takana. Edessä odottaa kierros Säkylän Pyhäjärven ympäri polkupyörällä polkien.

Suunnistamme Liedon aseman suuntaan, sieltä edelleen Paattisille, Tortinmäkeen ja Yläneelle. Kirsti on varannut meille majapaikan Yläneen Kristallirannasta.

Matkan varrella pistää silmään hauskan kuuloinen kyltti - Pimee Vintti. Mainos kyltti lupaa tavaraa menneeltä ajalta – sisustajan unelmaksi. Kylttiä piristää tumma avaimen reikä. Kauppa ei ole auki. Ohitamme sen vauhdilla, kun polkimet kuljettavat pyöriämme eteenpäin.

Tien reuna on kapea. Isot ja pienet autot ohittavat meidät, toiset väistävät hienosti, jos ei ole vastaantulijoita. Autojen synnyttämä ilmavirta pikkuisen heilauttaa, mutta ei kaada. Tien reunassa korkea asfaltin reuna näyttää vaaralliselta. Taitavina naisina pysymme tiellä. Tuuli on vastainen, mutta onneksemme melko siedettävä.

Tortinmäen lavan luona evästauko

Tortinmäen lavan luona pidämme evästauon. Tortinmäessä on ollut lavatansseja jo vuodesta 1955. Alue on aidattu, joten me tyydymme katselemaan aidan takaa. 

Paikka näyttää siistiltä ja rakennukset hoidetuilta. Kurjenrahkan kansallispuiston kasvillisuus hohtaa vehreänä tien 204 vasemmalla puolella. 

Aurinko paistaa. Tien oikeanpuolen reunassa kasvaa punakukkaista apilaa, pitkiä ohdakkeita ja jaloja, lilahtavia maariankämmeköitä. Kesäisen kauniissa maisemassa pyöräilymme etenee. 

Himolan kesäteatterilla on kiva nimi Lystmettä. Mukavasti matkamme jatkuu.

Yläneellä pysähdymme ruokailemaan, sillä päivä on jo ehtinyt yli puolenvälin ja vatsalla on tyhjä olo. Tyhjyys täyttyy edullisella, maukkaalla lounaalla ja jälkiruuaksi eurolla eilinen munkki kahvin kanssa. 

Tyytyväisin mielin jatkamme retkeämme. 

Yläneen Pyhän Olavin  kirkko

Päätämme poiketa Yläneen punaista, puukirkkoa katsomassa. 

Kirkon mustan katon kulmissa on nimiä. Yhdessä: Anders Lukkala, kirkovärti, Samuel Mäenpä, toisessa kulmassa: Michael Tapala kirkomies 1782, 

Yhdessä kulmassa on vain vuosiluku 1663. Harvoin kirkon katon kulmissa näkee nimiä.

Kävelemme hautausmaalla ja löydämme Osmo enon vuonna 1975 kuolleen vaimon Eevan hautakiven.

Hetkessä olemme Pyhäjärven kohdalla. Järveä ei juurikaan näy kasvillisuus ja metsä ovat edessä.

Ohitamme Valasrantaan sekä Kalikkaan vievät tienhaarat. Metsä on kaunista hiekkaisella maalla kasvavaa mäntymetsää.

Kristalliranta - päärakennus 

Kristalliranta, majapaikkamme, on hiljainen. Meille tulee mökki no 41. Pientä mökkiä sisustavat kahdet kerrossängyt, pöytä ja penkit sekä keittiönurkkaus. 

Onneksi on myös vessa. Mökin terassille paistaa aurinko ja itselaukaisu kamerassa on pop!

Pienen hengenvedon jälkeen lähdemme tutustumaan lähiseutuun. 

Aloitamme ravintolasta, sillä se sulkeutuu pian. Pyhäjärvi kimaltelee auringossa, poutapilvet muodostavat taivaalle hienoja kuvioita. 

Tuuli saa aikaan kuohuvia aaltoja järvelle. On kesä ja meille maistuu ohrajuoma Pyhäjärven rantamaisemassa.

Etsimme polkua, mutta se päättyy lyhyeen. Täällä ei taida olla kulkijoita.

Varpaat Pyhäjärvessä

Illan tullen vesi järvessä kutsuu kastamaan. 
Ranta on kovin matala ja kivinen. Kastaminen onnistui jotenkuten, mutta varpaat saivat nauttia järvestä pidemmän aikaa. 

Suihkutila on erillisessä rakennuksessa piha-alueella.

Olemme tilanneet aamupalan. Se tuodaan mökin jääkaappiin jo illalla.

Retki jatkuu

Heräämme uuteen aamuun, syömme vaatimattoman aamupalan kahvin kanssa. Siivoamme jälkemme mökissä ja kello 9.30 olemme valmiit jatkamaan matkaa järven pohjoispäätä kohti.

Eräs mies lähtee samaan aikaan pyörällä. Hän, nuori mies ainakin meitä nuorempi, on nukkunut yön teltassa. Hyvän matkan toivotukset ja pyöräilijää ei enää näy.

Jatkamme suoraa, 204 tietä kohti Säkylää. Tuuli on vastainen. Säkylässä ajelemme Katismaan saarelle, ihailemme aaltoilevaa järveä. Hiljaista on ja ulkoilma ravintolan terassia koristavat punaiset pelargoniat, mutta ovi on kiinni. 

Palaamme takaisin ja menemme Kalanuotta, Säkylän kalasataman myymälään. Herkulliset kampelat maistuvat välipalana myymälän ulkopöydän ääressä. Kalakauppa on suosittu, sillä kokoajan autoja ajaa pihaan ja väkeä menee ostoksille.

Pyöräilemme eteenpäin. Jäätelö ja juoma olisivat nyt paikallaan. Pian löytyykin kioski, josta saamme tyydytettyä janomme. Ostamme edulliset (1,90 euroa) A Le Cog tölkit, joissa lukee myös London – Tallinn – Tartu.

Auringossa istuen juoma maistui ja vatsassa odottavat kampelat saivat voitelun. Ajelemme vanhaa tietä, se kulkee lähempänä järveä. Välillä järvi näkyy ja hiekkainen uimaranta, mutta emme tohdi pysähtyä. Iso-Vimma niminen kylä jää taakse, kun etenemme kohti Euran Kauttuan ruukkia.

Kauttuan Ruukin kylän raitilla Nissan PAQ

Kahvila Kyöpelistä saamme opastuskarttoja. 

Lähdemme kierrokselle kävellen. Suuri vaalea rakennus on Kartano ravintoa Kauttuan Klubi. Pihapiirissä on muitakin matkailijoita, aikuisen ikäisiä naisia.

Ruukinpuiston kellotapulissa on Reetta Partasen näyttely nimeltään Aika jätti.

Pienen matkan päässä kohisee koski ja joki on Eurajoki.

Tien reunaan on parkkeerattu pieni vihreän harmaa auto.Sen nokassa on merkki Nissan PAO produced by Pike Factory. Ohjauspyörä on oikealla. 

Kun palaamme kävelyltä, näemme aikuisen ja lapsen lähtevän Nissanilla. Kaunis, pientä mökkiä muistuttava postilaatikko seisoo puna-mustana tienvieressä.

Alueella on myös asuntoja. Kuljemme eteenpäin, löydämme kosken, jota kahvilanemäntä mainosti. Paikka on Alinen koski. Siellä vanhan kivisen Myllysillan vierellä näkyy vanhoja myllyn raunioita.

Tämän kosken luona oli tarina 4562 kesää sitten

Kosken luota puiden katveesta löytyy taulu, mikä kertoo tarinan 4542 kesää sitten.

Nainen ja tyttö taivaltavat eteenpäin rannan kivikossa. Joki soluu rauhallisena eteenpäin. Kulkijat taivaltavat kohti yläjuoksun koskia. Tyttö ei ole enää ihan lapsi hän on kahdeksan kesää nähnyt. Nainen ja tyttö ovat päivittyneet kesän aikana ruskeiksi. Naisella on silmien ulkosyrjissä valkoiset viivat.

Ne ovat tulleet silmien siristelystä auringossa.

Marinakuun etelätuuli suhisee jalavien, tammien, koivujen ja lehmusten oksistossa. Naisen ja tytön selässä on pajusta punottu kori. Kädessä heillä on keppi, jota he käyttävät juurien kaivamiseen. Pajukoreissa on jo kaislan juurakoita ja sikoangervon pieniä juurimukuloita.

Niistä nainen ja tyttö valmistavat myöhemmin kotansa luona ruokaa. Nyt he ovat matkalla kohti Pyhäjärveä, jossa kasvaa vesipähkinöitä.

Äkkiä tyttö pysähtyy, hän on huomannut vedessä rannan tuntumassa ulpukoita. Tyttö kahlaa niiden luokse veteen. Ulpukoiden pulleissa hedelmissä on jo peukalon verran syötäviä siemeniä. Tyytyväisenä tyttö kerää niitä vyötäröllä roikkuvaan nahkapussiin. Vanhempi nainen istuu kivelle tytön lähelle lepäämään. Hän laskee pajukorin maahan. Nainen katselee kohti joen yläjuoksua. Hän tietää, että yläjuoksulla oleva Pyhäjärvi oli ennen suolaista vettä. Merta se oli. Naisen isoäiti kertoi niin iltatulilla, kun nainen oli työn ikäinen.

Nainen kertoo tietonsa tytölle. Tyttö nyökkää. Hän seisoo joessa ja ottaa kämmenkuppiinsa vettä ja juo. Hyttyset tanssivat joen yllä ja pitkäjalkainen kiitää ohi. Tytön kaulalla nahkanauhassa on karhun nikamaluu. Se koskettaa veden pintaa. Vanhempi ottaa pussistaan suikaleen kuivattua lihaa. Hän ojentaa toista suikaletta tyttöä kohti. Tyttö pudistaa päätään. Hänellä on jo suussa pala männynpihkaa, jota hän on pureskellut jonkin aikaa.

Tyttö huomaa rannalla vähän ylempänä kannon. Se näyttää aivan majavan jyrsimältä. Mutta tyttö tietää, että puuta ei ole kaatanut majava. Sen on kaatanut tytön veli. Veli kaatoi tuosta suksipuun itselleen. Tyttö tietää senkin, että kivikirves jättää puuhun samanlaisen jäljen kuin majavan hammas. Tytön mieleen nousee kuva veljestä, miten tämä hiihtää kumaraisena routakuulla ansalangalta toiselle. Sukset ovat karvasukset. Veli kiinnitti niiden pohjaan myötäkarvaan hirvennahkaa. Näin tuli suksista hyvät, ne eivät lipsu.

Tyttö havahtuu ajatuksistaan. Hän kahlaa vedestä rannalle ja istuu naisen viereen kivelle. Varis lentää joen yli ja istuu tuomen oksalle katselemaan näitä kahta kulkijaa.

Taulun alareunassa on vielä teksti: Näiltä tienoilta on löydetty koskista kivikirveitä. Tutkimusten perusteella myös tiedetään, että Pyhäjärvi kuroutui merenlahdesta järveksi noin 5000 vuotta sitten.

Historia humisee ruukinpuistossa. 
Suuret paksurunkoiset puut reunustavat kylätietä, nimeltään Sepäntie. Aidan tolppina toimivat vanhat kivipylväät, Kaksi lankkua pitää pylväiden välissä aidan virkaa. Aidalle on tuotu kukkia ruukuissa. Pistäydymme vielä Kahvila Kyöpelissä.

Kohti Sieravuorta

Sitten jatkamme polkemista. Ensin on noustava mäki ylös, kunnes pääsemme alaspäin viettävälle pyörätielle ja meno jatkuu kohti seuraavaa kohdetta Sieravuorta.

Lomakeskus Sieravuori Honkilahidella

Kauttuan Ruukista on matkaa Sieravuorelle noin 20 kilometriä. Pyörä kulkee melkein itsestään pienessä sivu- ja takatuulessa. Sirkka keksi loppupuolella pikkuteitä kulkevan oikoreitin.

Kivassa maisemassa hiekkaista tietä tulemme majapaikkaamme. Hiljaista on täälläkin. Parkkipaikalla on muutamia autoja.

Ravintolasta löytyy henkilö, keneltä saamme avaimen huoneistoon 201. Nyt nukutaan valkoisissa lakanoissa, joten omat lakanat saavat levätä laukussa.

Kirsti on tilannut majoituksen. Avaimen antaja ei kysynyt nimiä ja maksu piti maksaa vasta poistuttaessa. Luottavaista!

Menemme ruokailemaan. Ravintola on tehty vanhaan, paksuseinäiseen kivinavettaan. Meille maistuu monen tunnin polkemisen jälkeen. Illalla kierrämme pienen lenkin. Asuntovaunuja näkyy alueella. On hiljaista, vain muutamia henkilöitä on liikkeellä. Sänky kutsuu, joten lepoasentoon ja untenmaille käy retkeläisten matka.

Keskiviikkona on tämän retkemme viimeinen etappi. Aamupala tarjotaan vasta klo 10. 

Ehdimme ennen sitä kävellä luontopolun,

Luontopolulla kiivetään vuorelle

mikä kulkee hetken aivan rannassa ja nousee ylös Sieravuorelle. Vuoren rinne on jyrkkää kalliota.

Sieravuorelta Pyhäjärvelle

Näköala Pyhäjärvelle on kaunis. Järvi kimaltelee auringossa. Muutamia aaltoja keinuttaa suurta järveä. 

Mustikat ovat kypsiä. Maistamme niitä. Luontopolku päättyy puiseen kylttiin, jossa lukee Hei Hei.

Siivoamme asunnon ja pakkaamme pyörälaukut. Aamupalalla ei ole muita. Puuroa ei näy, mutta vatsa saa muuta apetta. Reippain mielin polkaisemme kohti kotia.

Aurinko paistaa, luonnonkukat kuten apilat ja kissankellot kukkivat vien varrella. 


Valasrannan kodalta poikkeamme Mynäjärventielle. Pietisaarentien haarassa pidämme evästauon. Oranssinkeltainen perhonen ruokailee puna-apilassa ja on paikallaan, vaikka kamera käy.

Kolme rinkkalaista Sieravuorella

Pyhäjärven aaltoja Kristallirannassa

Näin kaunista taukopaikalla Mynäjärventien reunassa

Kissankelloja Mynäjärventien reunassa

Järveä ei näy. Tietä on mukava edetä kesäisessä maalaismaisemassa. Tulee Valpperi ja Vahto. Käymme kaupassa, jäätelö maistuu.

Tiemme eroavat. Kirsti ja Sirkka jatkavat Liedon kautta Kaarinaan. Minä pyöräilen Ruskon kautta Raisioon. Hieno retki. Paljon nähtiin ja hyvin voitiin. Sää oli meille suosiollinen. 

Tiet kuluivat yli 200 kilometriä meidän pyöriemme alla.