Satakunnan polkuja: Pinkjärven luonnonsuojelualueelle on helppo poiketa

Teksti ja kuvat: Tarja Aittala

Ajelen säännöllisesti Raisiosta Porin suuntaan ja olen monesti ohittanut Eurajoen ja Luvian välillä olevan Pinkjärven ulkoilualueen. Eräänä heinäkuun lopun aamuna päätin olla ajamatta ohi ja käydä kokemassa ulkoilualue omin jaloin.

Pinkjärven ulkoilualue on itse asiassa osa Pinkjärven luonnonsuojelualuetta.  Pinkjärven metsä suojeltiin vuonna 1997 ja se on osa Natura 2000 -verkostoa.  Ennallistamistoimia siellä on tehty jo 1990-luvulla ja lähteiden mukaan osa tehdyistä toimista on onnistunutkin. Alue on erämainen, sieltä löytyy vanhojen metsien lajistoa, joskin aiemmin tehdyt intensiiviset metsänhoitotoimet näkyvät edelleen. Pinkjärven on todettu olevan Satakunnan luontomatkailuohjelmassa tärkeä, luontomatkailupotentiaalia omaava kohde. Ja kyllähän alue näytti vetäneen luontomatkailijoita ainakin oman havaintoni perusteella. 

Pinkjärven luonnonsuojelualue (kuvaleike opastaulusta).

Näin saavut kohteeseen

Pinkjärven luonnonsuojelualue sijaitsee Eurajoen kunnassa, E8-tien varrella. Turun suunnasta tultaessa Eurajoen jälkeen on hyvä ottaa suuntima Eurajoen mastosta ja Irjanne-kyltin kohdalta käännytään oikealle. Heti käännöksen jälkeen tulee ulkoilureitin opaste, jolta käännytään vasemmalle vievälle soratielle. Sitten tarkkana: valtatie 8:lla on tehty tietöitä ja niiden seurauksena uusi soratie, joka kulkee valtatien vieressä. Pinkjärvelle kaartaa soratie tältä uudelta tieltä edelleen oikealle. Soratietä ajellaan 5-6 km, jonka jälkeen löytyy pysäköintialue reittiopasteineen. Google Mapsiin Pinkjärven pysäköintialueen osoitteeksi on merkitty Saukonniementie 390 376, 27110 Eurajoki.

Pysäköintipaikan opasteet reiteille.

Ensin Vuotavan tuplalaavuille

Pysäköintialueelta kävellään tovin verran soratietä, jolta haarautuu reitti Vuotavan suuntaan. Käveltävä polku on kulunut, juuria ja kiviäkin on paikoin näkyvissä, joten tarkkana astuessa kannattaa olla. Noin vartin kävelyn jälkeen alkaa järvi jo pilkottaa puiden takana.

Polku on paikoin erittäin kulunut.

Pinkjärvi hohtaa sinisenä.

Vuotavan laavulle tai oikeastaan laavuille saavuttaessa huomaan sinne majoittuneen retkeilyväen alkaneen heräämään uuteen aamuun. Kello on varttia vaille 10 aamupäivällä ja itse olen tarmoa täynnä: eikun reppueväät ja kahvit esille! Vuotavan laavut ovat sikäli erikoisia, että niitä on kaksi ja ne sijaitsevat toisiaan vastakkain. Räpsin puhelimella muutaman kuvan, enempiä en arvaa ottaa, koska laavussa nukkuu joku. Alueella näkyy olevan muutamia telttoja, fillareita, jokunen nauttii pöydän ääressä aamun apetta ja kaksi lasta kirmaa hiekkarannalla väsyneen näköisen isän tarkkaillessa tilannetta.

Vuotavan tuplalaavut ja tulipaikka.

Vuotavan alue näyttää olevan retkeilyyn ja yöpymiseen luotu: hiekkarantainen uimapaikka on vieressä, huussi, pöytäryhmä, tulipaikka ja klapejakin löytyy. Alueelle pääsee vaivatta myös pyörällä; senkun poikkeaa soratieltä sopivassa kohden, käännöspaikan havaitsee kyllä helposti. 

Vuotavan rannan hiekkabiitsi.

Tulipaikka jää tällä kertaa testaamatta. Maasto on rutikuiva, hellettä on piisannut ja metsäpalovaroitus vallitsee. Hörpin kahvini, jätän uinnin toiseen kertaan ja jatkan rannan tuntumassa kulkevaa, helppokulkuista polkua eteenpäin Mustalahden laavulle.  Maasto on todella kuiva, yksi sammakko on eksynyt polulle ja loikkaa pois, kun hätistelen sitä järven suuntaan.

Vuotavalta Mustalahden laavulle

Mustalahden laavu sijaitsee pienen törmän päällä ja myös täällä ollaan heräämässä uuteen päivään. Ajattelen ensin kulkea ohi, kunnes laavulta huudetaan, että kyllä sinne voi tulla. Päätän kuitenkin pitää juomatauon - päivästä on tulossa helteinen ja vettä pitää tankata vähän enemmän kuin yleensä. Laavulla on yöpynyt äiti teini-ikäiseltä näyttävän tyttärensä ja kolmen koiran kanssa. Rauhallista on kertoman mukaan ollut ja laavulla ollaan nukuttu hyvin, itikoitta. Myös Mustalahden laavulla löytyy kaikki retkeilijän tarvitsema, joskin hiekkarantaa ei tällä kohtaa ole. Teen tuttavuutta koirien kanssa, vaihdetaan retkeilykuulumiset ja jatkan matkaani eteenpäin. 

Mustalahden laavun jälkeen voipi sitten sanoa heipat järvinäkymille. Polku sukeltaa metsään ja oikeastaan nyt alkaa mielestäni mukava metsävaellusvaihe. Korkeana  hongat kurottavat taivaisiin ja kohta onkin sitten ympyrä sulkeutunut. Saavun samaan kohtaan soratielle, josta lähdin toiseen suuntaan Vuotavan laavua kohti. 

Näetkö metsän puilta?

Astelen jo tuttua soratietä pysäköintipaikalle ja onnittelen itseäni, että kannattipa poiketa täälläkin. Kun kaikki kiva ei näy ohikulkijoille. Omaan mittariini kierroksesta tuli vähän vajaa 5 km. Lupaan itselleni tulla uudelleen syksymmällä kokemaan, millaiset värit ja sävyt Pinkjärven erämainen alue tarjoaa tuolloin.

Pinkjärven reitti on merkitty punaisin vinoneliöin.

Lisätietoa:

Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisu: Pinkjärven ja Lastensuon hoito- ja käyttönottosuunnitelma 2016

Pinkjärvi, luontoon.fi -palvelussa

Kävelyllä kosken, joen ja metsän reunamilla

Teksti ja kuvat Kaija Virtanen

Heinäkuinen, sunnuntain aurinkoinen sää saa minut ulkoilemaan. Tällä kertaa kutsuu läheinen Huhkon koski ja Raisionjoen rantabulevardi. Koskea on kunnostettu vuoden 2020 aikana pohjapadoksi ja kivikkomaiseksi tekokoskeksi, mikä muistuttaa luonnonkoskea. Lisäksi kalaportailla on parannettu joen ekologista tilaa. Samalla Raisionjoen rannan kevyenliikenteen väylää on parannettu sekä maisemoitu mm. istuttamalla useita metsätammia. Kivet kosken luona ovat kiehtovan kauniita. Muodoltaan kivet ovat etupäässä pyöreitä. Värien maailma on valloittanut myös kivet, sillä monivärinen kirjo kohtaa kulkijan, kun kiviä tarkkailee pienen matkan päästä. Keltasilmäinen, hento pihasaunio on löytänyt kasvupaikan kivien lomasta.

Jatkan rantaa eteenpäin Turun suuntaan. Pietaryrttien keltainen kasvusto on houkutellut monta neitoperhosta kukilleen. Neitoperhonen viihtyy kulttuuriympäristössä, kertoo wikipedia. Kaunista ja monipuolista kulttuurimaisemaa olen minäkin kokemassa. Perhoset ovat vikkeliä, niiden siivet pysyvät vain hetken auki, joten perhosen kuvaamisessa on haastetta. Reitillä ei ole nyt muita kulkijoita, joten saan rauhassa katsella ja kuvata. Katselen Konsan sillan luona, ovatko sorsat uintipuuhissa. Vesi on alhaalla, eikä lintuja näy. Käännyn takaisin ja poikkean rannasta ylöspäin kohti Huhkon kartanoa. Tämä sivupolku on hiekkainen. Komeat kalliot ja korkeat lehtipuut, joukossa muutama mänty, reunustavat polkua. Polulla edelläni tepastelee mustarastas. Kaveri on niin vikkelä, että en ehdi sitä kuvaamaan.

Pysähdyn, mitä ihmettä! Heleän punaisia ahomansikoita pilkottaa pitkien ruohokasvien lomasta. On kuvaamisen ja muistelemisen paikka! Lapsuus tulee mieleeni aina ahomansikoista, sillä niitä löytyi Liedosta kotimaisemista ja miten niiden maku tuli taaskin mieleeni. En kuitenkaan poiminut ja maistanut näitä polun varrella kasvavia mansikoita. Wigipedia tietää metsä- eli ahomansikan viihtyvän kulttuuriympäristössä aukean, kuivahkon paikan kasvina. Rauhallinen, lämmin ja kesäistä kulttuuria kiehtova kävelyretkeni lopuksi kuljen kauniin, keltaiseksi ehostetun Huhkon kartanon pihapiirin kautta kotiin. Kiitos luonto ja kosken maisemointi – on mielenkiintoista kulkea Raisionjoen rantamilla!

Pyöräretki Yläneelle

 

Teksti ja kuvat Armi Laamanen

Olen haaveillut pyöräileväni Yläneen Valasrantaan kauniin Pyhäjärven rannalle. Matkaa sinne tulee vähän yli 60 kilometriä. Suunnittelin matkaa jo viime kesänä, mutten vielä silloin tullut lähteneeksi vai sanoisinko en uskaltanut lähteä.

Menomatka sujui suunnitelmien mukaisesti 26 asteen helteessä Raisiosta Paattisten kautta Savojärvelle. Siellä ruoka ja uimatauko, jonka jälkeen matka jatkui Yläneen keskustaan, ostokset iltaa varten ja siitä leirintäalueelle Valasrantaan: yhteensä 69 km. Matkan aikana olin kuitenkin juonut vettä liian vähän ja päänsärky alkoi vaivata. Helteessä ja hikoillessa nestetakkauksen määrää ei voi millään normaalilla parilla litralla päivässä täyttää ja pääparkani kyllä ilmoittaa, milloin nesteytys on jäänyt vajaaksi.

Valasrannassa oli upea ilta, järvi oli peilityyni ja lämpöä riitti. Ei hyttysiä, ei paarmoja eikä mäkäräisiä. Täydellistä. Mukavia ihmisiä, avulias henkilökunta, siisti leirintäalue ja kaikki toimi hyvin. Hiljaisuus alkoi kello 23 ja sitä todella noudatettiin. Tosin linnut eivät olleet lukeneet alueen sääntöjä ja aloittivat laulunsa jo kello neljältä.

Aamulla aamukahvin ja evästelyn jälkeen pakkasin teltan, matkatavarat ja kotimatka alkoi. Olin suunnitellut palaavani takaisin toista kautta eli Raasinkorven, Rantapihan, Vahdon ja Ruskon kautta kotiin. Aurinko alkoi jo aamupäivällä porottaa kuumasti ja otin mukaan reilusti juotavaa. Matka metsätietä pitkin keskellä susikorpea oli mielenkiintoinen. Poikaystävälle olin lähtiessäni toivotellut, että nähdään joskus, jos susi ei syö. Susia en nähnyt, sen sijaan en ole eläessäni nähnyt niin paljon kauniita päiväperhosia kuin siellä metsäteiden varsilla. Ihanaa, että vielä on perhosia, kaupungissa niitä näkee vähemmän. Yhtään ainoata autoa en metsäteitä polkiessani nähnyt, sen sijaan vastaan tuli polkupyörällä toinenkin retkeilijä.

Navigaattorini paapatti selkärepussa ja neuvoi Y-risteyksessä jatkamaan eteenpäin Lautsaarentietä, mutta eihän siellä keskellä metsää ollut katukylttejä, jotka olisivat kertoneet, kumpi on Lautsaarentie. Joten pari kertaa valitsin väärän tien, mutta onneksi navigaattori alkoi pian ehdotella U-käännöstä. 38 kilometriä sorateitä oli kyllä sellainen kokemus, etten suosittele ajamaan ilman läskipyörää, ei ainakaan kapeilla renkailla.

Rantapihalla kävin uimassa ja viilentymässä, täytin vesipullot ja suunnittelin seuraavan etapin Falkinkoskelle. Siellä taas uinti, pään kastelu ja märät uikkarit shortsien ja T-paidan alle viilentämään helteessä. Kioski oli kiinni, joten en saanut vesivarastoani täydennettyä vaan piti yrittää pärjätä seuraavalle tauolle asti sillä mitä oli.

Matka Falkinkoskelta Nousiaisiin on vain vajaat 10 kilometriä ja vihdoinkin asfalttia, jee! Enpä ole muistaakseni aikaisemmin elämässäni asfalttia kaivannutkaan. Taisi lähteä matkavauhti lapasesta, sillä ajoin vauhdilla ohi Vahdon tienhaaran. Paahtava aurinko paistoi suoraan kasvoihin ja käsivarsiin. Aurinkosuoja oli 50, mutta silti tuntui, että käsivarret ja poskipäät alkavat palaa poltteessa ja päässäni kiehuu pyöräilykypärän alla. Päästyäni Nousiaisiin menin ensimmäiseen kauppaan viilentymään, täydentämään vesivarastoa ja ostamaan jäätelöä. Katsoin säätiedotusta, helle jatkuu illalla kello 23 asti, joten jos aion odottaa viileämpää ilmaa, saan odottaa aamuyöhön. Tuntui jo hetken siltä, että pitäisikö jättää pyörä ja hakea huomenna?

Tunnin verran jäähdyttelin varjossa. Toinen pyöräilijä meni ohitseni ja sanoi, että kyllä tämä 32 astetta alkaa olla jo vähän liikaa. Vastasin: tosiaan! Mietin, että minulla on enää vajaat 20 kilometriä matkaa jäljellä, eihän se ole paljon mitään, mutta tuo auringon paahde. Kukaan hullukaan ei ole enää tällä ilmalla auringossa, muuta kuin vilvoittavan veden ääressä. Nyt ymmärrän, miksi etelän maissa vietetään siestaa.

Nousiaisista Maskuun aurinko alkoi jo paistaa hieman takaviistosta, mutta lämpöä oli edelleen se 32 astetta varjossa, joten auringossa? Paljon!  Seuraavan tauon suunnittelin Maskun hiekkakuopille, jossa pääsisi kolmannen kerran pulahtamaan vilvoittavaan veteen ja kastelemaan hyöryävän päänsä. Eikun matkaan.

Maskun keskustan kohdalla suunnitelma kuitenkin muuttui, sillä auringon edelleen paahtaessa pilvettömältä taivaalta mietin miten voisi ajaa edes vähän varjossa. Metsämatkaa Yläneeltä Rantapihalle oli auttanut se, että ympärillä oli korkeat puut, jotka suojasivat paahteelta. Siispä käännös oikealle Maskun keskustaan, kirkon ohi Tokmannille vielä kerran täyttämään vesivarastot, käymään vessassa ja kastelemaan pää. Ei haittaa, jos ihmiset katsoo, mulla on hiki. Loppumatka Piuhan kautta metsän suojassa Raisioon. Paluumatka 72 km helvetillisessä helteessä, en suosittele. Silti, upea reissu. 

Ensi vuonna uudestaan. : )