Pyöräretki Yläneelle

 

Teksti ja kuvat Armi Laamanen

Olen haaveillut pyöräileväni Yläneen Valasrantaan kauniin Pyhäjärven rannalle. Matkaa sinne tulee vähän yli 60 kilometriä. Suunnittelin matkaa jo viime kesänä, mutten vielä silloin tullut lähteneeksi vai sanoisinko en uskaltanut lähteä.

Menomatka sujui suunnitelmien mukaisesti 26 asteen helteessä Raisiosta Paattisten kautta Savojärvelle. Siellä ruoka ja uimatauko, jonka jälkeen matka jatkui Yläneen keskustaan, ostokset iltaa varten ja siitä leirintäalueelle Valasrantaan: yhteensä 69 km. Matkan aikana olin kuitenkin juonut vettä liian vähän ja päänsärky alkoi vaivata. Helteessä ja hikoillessa nestetakkauksen määrää ei voi millään normaalilla parilla litralla päivässä täyttää ja pääparkani kyllä ilmoittaa, milloin nesteytys on jäänyt vajaaksi.

Valasrannassa oli upea ilta, järvi oli peilityyni ja lämpöä riitti. Ei hyttysiä, ei paarmoja eikä mäkäräisiä. Täydellistä. Mukavia ihmisiä, avulias henkilökunta, siisti leirintäalue ja kaikki toimi hyvin. Hiljaisuus alkoi kello 23 ja sitä todella noudatettiin. Tosin linnut eivät olleet lukeneet alueen sääntöjä ja aloittivat laulunsa jo kello neljältä.

Aamulla aamukahvin ja evästelyn jälkeen pakkasin teltan, matkatavarat ja kotimatka alkoi. Olin suunnitellut palaavani takaisin toista kautta eli Raasinkorven, Rantapihan, Vahdon ja Ruskon kautta kotiin. Aurinko alkoi jo aamupäivällä porottaa kuumasti ja otin mukaan reilusti juotavaa. Matka metsätietä pitkin keskellä susikorpea oli mielenkiintoinen. Poikaystävälle olin lähtiessäni toivotellut, että nähdään joskus, jos susi ei syö. Susia en nähnyt, sen sijaan en ole eläessäni nähnyt niin paljon kauniita päiväperhosia kuin siellä metsäteiden varsilla. Ihanaa, että vielä on perhosia, kaupungissa niitä näkee vähemmän. Yhtään ainoata autoa en metsäteitä polkiessani nähnyt, sen sijaan vastaan tuli polkupyörällä toinenkin retkeilijä.

Navigaattorini paapatti selkärepussa ja neuvoi Y-risteyksessä jatkamaan eteenpäin Lautsaarentietä, mutta eihän siellä keskellä metsää ollut katukylttejä, jotka olisivat kertoneet, kumpi on Lautsaarentie. Joten pari kertaa valitsin väärän tien, mutta onneksi navigaattori alkoi pian ehdotella U-käännöstä. 38 kilometriä sorateitä oli kyllä sellainen kokemus, etten suosittele ajamaan ilman läskipyörää, ei ainakaan kapeilla renkailla.

Rantapihalla kävin uimassa ja viilentymässä, täytin vesipullot ja suunnittelin seuraavan etapin Falkinkoskelle. Siellä taas uinti, pään kastelu ja märät uikkarit shortsien ja T-paidan alle viilentämään helteessä. Kioski oli kiinni, joten en saanut vesivarastoani täydennettyä vaan piti yrittää pärjätä seuraavalle tauolle asti sillä mitä oli.

Matka Falkinkoskelta Nousiaisiin on vain vajaat 10 kilometriä ja vihdoinkin asfalttia, jee! Enpä ole muistaakseni aikaisemmin elämässäni asfalttia kaivannutkaan. Taisi lähteä matkavauhti lapasesta, sillä ajoin vauhdilla ohi Vahdon tienhaaran. Paahtava aurinko paistoi suoraan kasvoihin ja käsivarsiin. Aurinkosuoja oli 50, mutta silti tuntui, että käsivarret ja poskipäät alkavat palaa poltteessa ja päässäni kiehuu pyöräilykypärän alla. Päästyäni Nousiaisiin menin ensimmäiseen kauppaan viilentymään, täydentämään vesivarastoa ja ostamaan jäätelöä. Katsoin säätiedotusta, helle jatkuu illalla kello 23 asti, joten jos aion odottaa viileämpää ilmaa, saan odottaa aamuyöhön. Tuntui jo hetken siltä, että pitäisikö jättää pyörä ja hakea huomenna?

Tunnin verran jäähdyttelin varjossa. Toinen pyöräilijä meni ohitseni ja sanoi, että kyllä tämä 32 astetta alkaa olla jo vähän liikaa. Vastasin: tosiaan! Mietin, että minulla on enää vajaat 20 kilometriä matkaa jäljellä, eihän se ole paljon mitään, mutta tuo auringon paahde. Kukaan hullukaan ei ole enää tällä ilmalla auringossa, muuta kuin vilvoittavan veden ääressä. Nyt ymmärrän, miksi etelän maissa vietetään siestaa.

Nousiaisista Maskuun aurinko alkoi jo paistaa hieman takaviistosta, mutta lämpöä oli edelleen se 32 astetta varjossa, joten auringossa? Paljon!  Seuraavan tauon suunnittelin Maskun hiekkakuopille, jossa pääsisi kolmannen kerran pulahtamaan vilvoittavaan veteen ja kastelemaan hyöryävän päänsä. Eikun matkaan.

Maskun keskustan kohdalla suunnitelma kuitenkin muuttui, sillä auringon edelleen paahtaessa pilvettömältä taivaalta mietin miten voisi ajaa edes vähän varjossa. Metsämatkaa Yläneeltä Rantapihalle oli auttanut se, että ympärillä oli korkeat puut, jotka suojasivat paahteelta. Siispä käännös oikealle Maskun keskustaan, kirkon ohi Tokmannille vielä kerran täyttämään vesivarastot, käymään vessassa ja kastelemaan pää. Ei haittaa, jos ihmiset katsoo, mulla on hiki. Loppumatka Piuhan kautta metsän suojassa Raisioon. Paluumatka 72 km helvetillisessä helteessä, en suosittele. Silti, upea reissu. 

Ensi vuonna uudestaan. : )