Hiihtomatkalla Äkäslompolon Nilivaarassa

Teksti ja kuvat: Kaija Virtanen

Perjantaina 16.3.2018 illalla Taivassalon linja-auto täyttyy hiihtomatkalaisista ja heidän matkatavaroistaan. Yö on edessä. Matka etenee Nelostietä keskeltä Suomea. Tauot katkaisevat sopivasti uinuvien matkalaisten istumisen. Ihmeen nopeasti pitkä taival taittuu ja vuorokausi vaihtuu.

Lauantai 17.3.

Puolen päivän maissa olemme perillä Nilivaaran Raitismajassa – retkemme majapaikassa. Lämmin kalakeitto kera ystävällisen henkilökunnan toivottaa meidät tervetulleiksi. Huoneiden numerot Hannele, matkanvetäjä, kertoi jo matkan aikana. Näin kaikki sujuu lupsakasti, vaikka väsy taisi useimmilla painaa silmäluomia. Toiset lähtevät heti laduille. Toiset suuntaavat kylille. Tällä matkalla vain ruokailu- ja saunomisajat ovat ’kiinteitä’. Muun ajan jokainen saa viettää mielensä mukaan.

Sununtaina valmistaudutaan lenkille

Sunnuntai 18.3.

Hyvin nukutun yön jälkeen maistuu aamuruokailu, sitä täällä on tarjolla yllin kyllin. Saadaan vielä eväät mukaan, jotta jaksetaan päivän ponnistelut. Kello 10 kokoontuu yksi hiihtoporukka yhteislähtöön majapaikan pihalle. Sukset on sitä ennen voideltu keliin sopivalla voiteella. Raitismajan alakerrassa on hyvä tila niin suksien voiteluun kuin niiden säilyttämiseen.

Latu vie ja sukset luistavat

Aurinkoa, valkoista lunta ja hyvät ladut tarjoaa Ylläs. Komeat, valkohattuiset männyt reunustavat latua, kun etenemme tasaiselta ylös mäkeen ja metsän suojaan. Ihmetyttää, miten lumi pysyy kapean oksan päällä. Kun katsoo tarkkaan ja antaa mielikuvitukselle vallan, lumen ja puiden yhteydestä löytää monenlaista taidetta.

Kuukkeli katselee - ruokaa!

Hangaskurussa pidämme tauon. Kuukkelit ovat lähettyvillä, kun retkeilijät ruokailevat. Saan kuvan hyvin syöneestä linnusta. Tauon jälkeen tuuli yltyy, mutta onneksemme se puhaltaa takaa. Lisäksi maasto viettää loivasti alaspäin. Näin etenemme sujuvasti 3 kilometriä. Hiihtäjiä on paljon liikkeellä. Toiset suihkivat vauhdilla luistelutyylillä. Toiset painelevat perinteistä hiihtoa.

Koskikaran kotivesi

Maisemat vaihtuvat, lumi hohtaa valkoisena, on hieno talvipäivä. Koskikaraa ei näy, mutta sen herkän äänen voi kuulla, kun keskittyy. Majapaikassa saunominen, maukasta poronkäristystä päivälliseksi, kerhotiloissa hiihdon väsyttämien jäsenten venyttelyä, iltapalan nautinto – ja ensimmäinen hiihtopäivä on takana.

Nilivaarassa taidetta

Maanantai 19.3.

Aamun avaus antaa taivaalta harvakseen hentoja lumihiutaleita. Kun lähdemme ladulle kello 10, sade on tauonnut. Ajatuksissa on valloittaa Velhon kota. Muita hiihtäjiä on huomattavasti vähemmän kuin eilen. Tasaisen maaston jälkeen seuraa reipas nousu Kellokkaan (Luontokeskus) luokse. Pieni tauko on ansaittu, kun ylämäki jää taakse.

Matka jatkuu Varkaankurun kautta kohti Tunturijärveä. Nousun jälkeen tulee aina lasku ainakin täällä Ylläksen rinteillä. Hiihto etenee leppoisasti. Luisto on sopivaa. Ladut eivät ole jäisiä. Ohitamme kaksi lapsi perhettä. Lapset ovat ahkiossa ja aikuinen vetää hiihtäen jälkikasvua. Kun tarpeeksi kauan laskettelee, tulee lopulta Velhon kodan pihalle. 

Itse Velho lumihattuineen

Velho vartioi lumisena. Taulussa on kielto katolle kiipeämisestä. Kutsuvan lumisena ja kaltevana katolta olisi varmaan mukava laskea pyllymäkeä, mutta - kieltoa on hyvä kunnioittaa. Suksia telineissä, hiihtäjiä kodan ulkopuolella ja sisällä. Suosittu paikka. Sisätiloista löytyy meille sopiva pöytä – nautitaan munkkikahvit.

Vessarakennus Velhon kodalla

Velhon kodan lisäksi katsomisen arvoinen on myös vessarakennus. Ovien kahvoista (Vaatimet-Hirvaat) pitää ymmärtää kumman oven aukaisee, kun tulee vessatarve. Tällä kertaa lumi on tehnyt rakennuksesta komean taideteoksen.

Paluumatkalla latu polveilee mukavasti maastossa ylös, alas ja kurvaa lopulta Äkäshotellin suuntaan. Sitten ollaankin jo Nilivaarassa ja hiihtäjille tuli ulkoilun raikkautta monta tuntia.

Hiihtäjät menossa Totovaaralle

Tiistai 20.3.

Aurinkoinen aamu. Lämpömittari näyttää 22 miinus astetta. Päivän mittaan lämpenee 10 asteen paikkeille. Linja-auto vie halukkaat Totovaaraan johtavan ladun lähtöpaikalle. Edessä on pitkä, loivasti nouseva alkutaival. Ladun varren puut ovat kauniita. Yksi koivu on saanut ympärilleen hienon kierrekoltun. Luminen maisema häikäisee valkoisena.

Valkoista ja kaunista ladun varrella

Tuuli on leuto ja aurinko helliin, kun saavutamme ’huipun’. Totovaaran laki on ristitty Haavepaloksi. Katsojan silmiin avautuu Aakenuksen kattilalaakso koko komeudessaan. Taustana kiertää valkorinteisten tunturien ketju. On aika pysähtyä ja nauttia maisemasta.

Haavepalolta näkymä Aakenuksen laaksoon

Toiset jatkavat latua alas Villen kämpän suuntaan. Me palaamme takaisin risteykseen, josta latu laskee Tammituvalle. Naavatupsu on päättänyt asettua ladulle ja tekee laskijalle (minulle) tepposen. Onneksi reunassa lumi on pehmeää, kun moksahdan siihen. Ilman muita haavereita selviämme Tammituvalle. Tauolle menemme sisätiloihin, sillä kaikki ulkopenkit ovat varattuja. Syynä lienee komea aurinkoinen sää.

Haaveilijat Haavepalolla

Seuraavaksi etenemme 5 kilometrin päässä olevalle Karhukodalle. Kodan läheisyydessä on kaunis, lumen keskellä kiemurteleva puro. Tauon jälkeen matka jatkuu. Viitan mukaan 5 kilometriä latua vie Latvamajalle. Aika rientää. Pidämme Latvamajalla pienen hengähdystauon. Sitten sukset löytävät alamäkeen ja etenevät kohti Kesänkiä. Vielä on jaksettava järven yli ja loppu latu kohti majapaikkaa. Koskikaran hento ääni kuuluu, mutta lintua ei näy, kun ohitamme linnun ’kotiveden’.

Päivän aherruksen kruunaa saunan rauhoittava lämpöinen voima sekä iltavenyttelyn antama happi lihaksistolle.

Vesi virtaa Äkäsmyllyn luona

Keskiviikko 21.3.

Myllyhiihtopäivä – saamme autolla kuljetuksen Äkäsmyllylle. Tumma joen pinta valkoisen lumen saartamana saa tarttumaan kameraan. Lunta tupruttelee hiljalleen taivaalta ja ladut ovat loistokunnossa, lähdemme kohti Peurakaltiota. Ylämäkeä riittää, joten pysähtyminen on paikallaan, jotta hengitys tasaantuu. Olemme nauttimassa – emme kilpailemassa.

Peurakaltiossa tauolla

Rakennus pihan toisella puolella 

Sade pitää taukoa meidän kanssamme, kun evästämme ulkona. Pihan toisella puolella seisovalle rakennukselle lumi on järjestänyt taiteellisen katon. Peurakaltiolta jatkamme pitkin vaaran rinnettä polveilevaa latua kohti Elämän Luukku – nimistä taukopaikkaa. Valkoiset lumihatut pukevat latvoja, joita lumikuorrutuksen saaneet rungot pitävät pystyssä. Tuisku on tehnyt taidetta. Reipas, jyrkkä lasku joelle ja vaaran rinnettä nouseva latu vievät Elämän Luukun pihalle.

Elämän Luukun ulko-ovi

Nyt on munkkikahvit paikallaan, joten asettaudumme sisätiloihin. Ulkolaisia retkeilijöitä tulee ja menee – ainakin saksaa puhuvat. Matkaa on vielä paljon jäljellä, joten ylös ulos ja suksille! Laskeudumme pitkää mäkeä alas Äkäsjoen jäälle. Sade on yltynyt ja tuuli lyö vasten kasvoja. On talvi. Matka etenee, kun siirtää sauvoja ja suksia vuorotellen eteenpäin. Tasaista matkantekoa riittää kilometritolkulla. Vihdoin metsänreuna tulee vastaan ja vastatuuli hellittää.

Tästä sisälle Navettagalleriaan..

Kulttuuria tiedossa – poikkeamme sisälle Navetta galleriaan. Munkkikahvi maistuu – hiihtäjät virkistyvät, sillä vielä on matkaa majapaikkaan. Reippailun jälkeen ’maalissa’ on mukava poseerata urheilutamineissa.

Hiihtoretki takana..

Torstai 22.3.

Aamupalan jälkeen linja-auto vie halukkaat retkelle Lainion lumikylään. Lumikylä eli SnowVillage rakentuu joka vuosi eri teemoilla. Tänä talvena teema on Game of Thrones. Työt alkavat vuosittain jo marraskuussa. Silloin syntyy jäästä ja lumesta hienoa taidetta. Kuljemme käytäviä, avaamme hotellihuoneiden ovia, ihailemme näkemäämme. Kaiken synnyttämiseen on tarvittu paljon taitavia tekijöitä ja taitoa. Sisäänpääsyn 15 eurolla sai vastinetta ja puolitoista tuntia kului nopeasti.

Lumikylän käytävällä 

Huoneen taulu - ihana!

Jäätaiteen lumoista paluu Raitismajaan ja hiihtotamineet ylle – vielä on aikaa mennä ladulle. Aurinko hellii. Pakkasta on muutamia asteita ja tuulikin lepäilee. Lähdemme Kertun kanssa Karilan suuntaan ja kierrämme noin 10 kilimetrin lenkin. Hyvässä säässä emme malta vielä mennä majapaikkaan, vaan hiihdämme tutkailemaan koskikarojen kotivesille.  Ei tultu turhaan. Kaunis mustavalkoinen koskikara uiskentelee vedessä. Kun lähestymme, se lähtee lentoon. En saanut kaverista kuvaa, vaikka yritin.

Edessä Isomettän nousu

Perjantai 23.3.

Aurinko paistaa ja tuuli on levossa. Lähdemme klo 9 liikkeelle kolmen naisen (Riitta, Kerttu ja Kaija) voimin ajatuksena kiertää Yllästunturi. Öinen pakkanen on tehnyt ladut nahkean nihkeiksi – ei oikein hyvin luista. Tasaisen taipaleen jälkeen kapuamme pitkän ja maineikkaan Isometsän (Jarin) nousun. Puut ovat lumen koristamia, jopa hento koivu on saanut lumikasteen.

Takana osa Isomettän noususta

Pysähdymme latujen risteyksessä. Kolme lasta hiihtää ohi vauhdikkaasti luistelutyylillä, yhden puseron selässä lukee Perniön urheilijat. Lasten takana naisihminen hiihtää rauhallisempaa vauhtia. Tunturijärven laavun luona lapset ruokkivat innokkaina kuukkeleita ja ovat hyvillään, kun linnut nappaavat tarjottavan kädestä. Kuukkelit ovat pullukassa kunnossa – ruokaa on ollut hyvin tarjolla.

Aurinkotuvan sisällä 

Me pysähdymme myös laavulle hetkeksi ’tankkaamaan’. Matkamme jatkuu valkoisia, hyvin tehtyjä latuja kohti Aurinkotupaa. Ennen Aurinkotupaa tulee vastaa kaksi maastopyöräilijää. Tarkistavat ovatko oikealla reitillä. Taisivat epäillä, kun pyöräilyreitti poikkeaa välillä hiihtoladun yli ja kulkee ladun vieressä. Pyöräreitti on merkitty sinisin, luonnosta hyvin erottuvin merkein.

Aurinkotuvan pihapiirissä ja paljon suksia ja parkkipaikalla autoja. Aurinkoinen sää on houkutellut ihmiset ulkoilemaan. Muutama lumikelkkailija on myös paikalla. Aurinkotuvan sisätiloissa maistuu kahvi ja munkki. Lisäksi täällä on mahdollisuus sisävessan käyttöön, joten käytämme tuon edun.

Lumista taidetta ladun varrella

Ladulla ei ole ruuhkaa. On mukava hiihtää ja fiilistellä rauhallisesti loman loppupäivänä. Latu polveilee mukavasti tunturin reunamilla, kun lähestymme Kahvikeitaan laavua. Äänekkäästi saksaa puhuvat naiset ovat merkki turisteista. Hiljaisempi äänenkäyttö sopisi paremmin lappilaiseen luontoon.

Tauon jälkeen jatkamme Latvamajan kautta, sillä meitä houkuttaa enemmän tasaisempi maasto. Pientä mutkaa, nousua ja laskua ovat laduntekijät tähänkin reittiin löytäneet. Matkamme etenee, sillä pian saavumme Latvamajan risteykseen. Juomahuikka ja katse ympäristöön. Aurinko tekee hienon kuvion taivaalle Yllästunturin yläpuolella. Käännymme Kesänkijärven suuntaan. Viitta näyttää matkaksi 2 kilometriä järvelle. Sitten vielä järven kautta Nilivaaraan. Järvellä vastainen tuuli antaa vielä muistutuksen sään monipuolisuudesta. Viimeisen hiihtolomapäivän saavutus – hiihtoa 36 kilometriä 7 tunnin aikana.

Näkymä Ylläkselle Latvamajan risteyksessä

Lauantai 24.3.

Kotimatka alkaa klo 8 aamulla. Nelostie kuljettaa, sää on kehnonlainen, meidän matkamme sujuu. Illan vaihtuessa yöksi noin klo 23 olemme takaisin Raisiossa ja Naantalissa.

KIITOS! Lomaviikko sujui onnellisten tähtien suojassa. Hannele kertoi kotimatkalla, että viikoksi 12 vuodelle 2019 on tehty varaus Raitismajaan majoittumisesta.

Männyn oksa on kietonut lumen paulaansa

"Pikkulapissa" suksi luistaa takuuvarmasti

Teksti ja kuvat: Tarja Aittala

Tiesitkö, että Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueella on oma "pikkulappinsa"? Se löytyy Säkylänharjun-Virttaankankaan alueelta. Jos olet käynyt pohjoisen Lapissa ja pistäydyt "pikkulapissa", ymmärrät mistä on kyse. Alueen polkuja ja patikkareittejä kutsutaan Harjureitiksi. Alue on talvisin varmaluminen, mistä syystä ainakin tosihiihtäjät lähtevät kilometrienkin päästä sivakoimaan Harjureitin latuja. Latuverkostoa löytyy peräti 28 km:n verran.

Harjureitti kutsuu laduille.

Minäkin kuulun niihin, joiden pitää ainakin kerran talvessa päästä Harjureitille reilun 60 km:n päähän kotoa. Suksille nousin Myllylähteen p-paikalta, joka sijaintinsa puolesta löytyy helposti ajotien varrelta. Lähtöpaikkoja on muutamiakin, esimerkiksi Virttaan Erä-Veikkojen maja tai Vampulan ulkoilumaja.

Myllylähteen startti.

Hiihtoretken kruunaa tietysti pysähtyminen Porsaanharjun näköalalaavulla. Laavulta on näkymät Säkylän Pyhäjärven tuntumaan. Näköalalaavu on hyvä paikka evästää ja kyllähän ne makkarat maistuivat erityisen hyviltä, kun laavu oli saavutettu. Tuliakaan ei tarvinnut tehdä itse - sen verran kanssahiihtäjiä oli paikalla pysähdellyt. Laavun takaa löytyy puuvaja, mistä on helppoa noutaa polttopuita seuraavienkin laavulla pistäytyjien tarpeiksi. Ja löytyyhän laavulta huussikin.

Ansaittu evästauko Porsaanharjulla.

Reittivaihtoehdoissa löytyy 4 km:n ja 19 km:n kierrosten väliltä. Ainakin pidempää hiihtolenkkiä kannattaa vähän suunnitella huomioiden myös pysähdykset laavuilla. Lisää kilometrejä saa haaviin, kun sivakoi Porsaanharjun tuntumasta edelleen Säkylän varuskunnan sotilaskotiin vaikka munkkikahville. Matkaa sinne kyltin mukaan on 16 km.

Latuverkosto (lähde: Harjureitti.fi)

Reitit on hyvin merkitty kyltein, joskin kaikki kyltteihin merkityt reitit eivät ole latureittejä.

Reittikylttejä.

Harjureitti on tutustumisen arvoinen hiihtoretkikohde. Männä viikonlopun perusteella voin todeta, että Harjureitin ladut ovat hyvässä kunnossa. Hiihtäjiä ei ollut ruuhkaksi asti, vaikka olikin hiihtolomaviikonvaihde. Moottorikelkkareittejä, saati kelkan pörinää en huomannut. Omien eväiden lisäksi voi ainakin Vampulan ulkoilumajalla nauttia niin makeita kuin suolaisia herkkuja, taisipa sieltä löytyä soppaakin.

Lisätietoja:

Harjureitin geologia (harjureitti.fi)
Harjureitin hiihtoreitistö (harjureitti.fi)
Reittivaihtoehtoja (harjureitti.fi)

Rinkan lumikenkäilypäivä

Kuvat: Tommi Eklund
Teksti: Satu Eklund

Lumikenkiä Lumikon pihamaalla

Helmikuu on ollut suotuisa ja antelias keliensä puolesta, jos pitää talviulkoilusta tai muuten vain talven lumitarjonnasta. Valoisat ja lumen valaisemat talvipäivät piristävät selvästi mieltä ja Raisioon satanut pysyvä lumi on saanut ihmiset ulos laduille ja lenkille. Myös Raision Rinkan järjestämä lumikenkäilypäivä sai ihmiset innostumaan ja monet tulivat kokeilemaan lumikenkäilyä aivan ensimmäistä kertaa. Ilmoittauneiden joukko ylitti odotukset ja oli kova työ saada lumikenkiä kasaan. Muutamat tulivat Luontotarha Lumikon pihalle ulkoilemaan ja muu joukko sai kun saikin lumikengät viimein jalkaansa.

Lumikenkäily ei ole mitään rakettitiedettä. Jos osaa kävellä, osaa myös kävellä lumikenkien kanssa. Se sopii kaiken ikäisille ja kaiken kuntoisille. Lähdimme pitkänä letkana kohti Kerttulan ulkoiluhallia, jonka ohi myös ladut kulkevat. Jakauduimme kahteen ryhmään ja kävimme läpi ylä- ja alamäkitekniikkaa ja testailimme muutenkin miltä lumikenkien kanssa tuntuu juosta ja kulkea. Kävelysauvat eivät ole välttämättömät, mutta ne ovat kyllä avuksi ja monella olikin sauvat mukanaan. Raision talvessa ja lumimäärissä pärjää hyvin myös tavallisilla kävelysauvoilla, eikä sauvoissa tarvitse olla sompia. Sommat ovat kyllä paikallaan, kun tarjolla alkaa olla suuria määriä upottavaa lunta.

Lumikenkäilyä Kerttulan lumilla

Saimme upean ulkoilukelin. Pakkasta oli muutama aste eikä aurinko paistanut silmiimme. Pakkaslumen etuna on se, että se ei paakkunnu suojalumen tavoin lumipalloiksi lumikenkien pohjaan. Viime viikon aikana oli satanut vielä lisää uutta lunta, mikä on mukavaa kenkäilyä ajatellen. Pehmoisella lumella on erilaista kuin kovalla polkupohjalla tallustelu. Retkipäivän keskustelu pysyi lumikenkäilyn ympärillä ja hienoissa lumisissa maisemissa. Monet nauttivat hienosta ulkoilusäästä ja muutamat totesivat että eipä taida tämä lumikenkäily sittenkään olla itselle sopiva laji. Uutta on mielenkiintoista päästä kokeilemaan ja joskus saattaa löytyä kiinnostusta kokeilla lajia myös itsekseen. Ohjattu retki auttaa alkuun eikä kokeileminen maksa mitään. 

Uusi pehmeä lumi innosti kenkäilemään

Lumikenkäilyä voi kokeilla tai jatkaa myös omatoimisesti. Jos ei heti halua ostaa lumikenkiä omakseen, monet latuyhdistykset ja kaupungit vuokraavat lumikenkiä ja muitakin välineitä. Omaksi ostetut edullisetkin lumikengät sopivat lajia aloittelevalle. Kenkäilyn päätteeksi tarjolla oli kuumaa mehua ja se tekikin hyvää kun oli viimein aika irrottaa lumikengät jalasta ja huokaista. Yhdessä tekeminen ja yhdessä ulkoilu on välillä ihan mukavaakin.

Mainiota laskiaisen aikaa kaikille ulkoilijoille!

Luolaretket lähiseudun luolilla

Teksti ja kuvat: Satu Eklund

Minä Härmälänrotkon metsikössä

Siitä on aikaa, kun olen osallistunut mihinkään kansalaisopiston kurssille. Nyt löysin tarjonnasta itselleni mukavaa tekemistä neljäksi arki-illaksi. Osallistuin syys-lokakuussa torstai-iltojen luolaretkille, joten tulisi ainakin oltua ulkona oli keli mikä tahansa. Ryhmällämme oli onnea kelien kanssa. Syyskuu oli melko lämmin ja aurinkoinen, eikä torstaisin sattunut sateita vaikka muina päivinä satoikin. Lokakuun puolella saimme myös toisella retkikerralla upean ulkoilusään. Vain viimeisellä retkikerralla satoi, mutta retkikohteemme olikin silloin keskellä kaupunkia ja luolassa olimme pääosin sateelta suojassa.

Luolaretkikohteet sijaitsivat kaikki sopivien ajomatkojen päässä lähikunnissa ja vaikka muutama kohde on aivan lähelläkin ja olen niistä kuullut, en ole niissä tullut koskaan ennen käyneeksi, joten retkipäivät tarjosivat kaikella tavalla uutta nähtävää. Sain olla yhtenä retkeläisenä mukana ryhmässä, sillä emme olleet millään lailla tuttuja ennestään ja niin sain olla "anonyymisti" mukana ilman eräoppaan nimikettä. Seurasin tietysti kaikella mielenkiinnolla, miten vetäjänämme toimiva eräopas retket järjesti. Muilta ammattiosaajiltahan sitä oppii, hyvässä ja pahassa.

Härmälänrotkojen lippaluola

Ensimmäinen retkikohteemme oli Naantalin ja Maskun rajalla sijaitseva Härmälänrotko. Siellä on monina vuosina pidetty muinaistulitapahtuma, mutta tänä vuonna se oli peruutettu. Saimme myös oppia luolan määritelmän. Luolassa tulee olla vähintään yksi seinä ja katto ja sinne tulisi mahtua vähintään kolme ihmistä kunnolla suojaa pitämään. Härmälänrotkoilla olikin selkeä lippaluola, laavun tapainen sadesuoja. Kiipesimme rotkoa pitkin ylös kallion toiselle puolelle. Kallion seinämässä oli paljon koloja ja suuria halkeamia.

Naantalin merinäkymää

Härmälänrotkojen kallioilta näkyy Naantalin kirkontornille saakka. Rotkon vierellä kulkee polku ja sitä ympäröi muinaiselta tuntuva metsä. Muutamat linnut jaksoivat laulella, vaikka useimmat lopettava suurimmat konserttinsa juhannuksen aikaan. Selvitin myöhemmin, että ne taisivat olla hippiäisiä.
Ne laulavat kuorossa vielä näin syksylläkin.

Seuraavina viikkoina luolaretket veivät ryhmämme Maskuun Paltanvuorelle ja Nousiaisiin Kallanvuorelle. Maskussa kävimme parissakin paikassa ja toisesta retkikohteestamme löytyi myös geokätkö, joka on nimeltään Maskun leluaarre. Kallanvuorelta on näkymä Mietoisten kirkontornille ja Mynämäelle saakka. Retkillä kuljimme usein ensin alhaalla luolissa ja kallionviertä pitkin ja sen jälkeen nousimme lopuksi vielä ylös kallioille näköaloja katselemaan. Retket päätettiin yleensä auringolaskun aikaan siinä seitsemän jälkeen, kun alkoi tulla hämärää. Mukanamme oli kuitenkin aina lamput, joita tarvittiin pimeimmissä luolissa.

Maskussa

Nousiaisissa luolaa tutkimassa

Syksyä Nousiaisissa - näkymä Mynämäen suuntaan

Sadepäivän retki-iltamme suuntasi Turkuun Luolavuoren kaupunginosassa sijaitsevaan luolaan. Tällä kerralla oli varauduttava ryömimiseen ja vaatteiden likastumiseen. Oli harmaa sadepäivä ja luolan katosta tippui vettä niskaan. Joku näki lepakonkin. Luolassa sai todentotta ryömiä ja vaatteet olivat pesukunnossa sen jälkeen. 

Täytyy myöntää, että luolassa oli mukavampi käydä ryhmän mukana, kuin jos olisi mennyt sinne yksin tai kaksin. Siellä saattaisi iskeä vaikka ahtaan paikan kammo tai pimeän pelko, jos olisi sellaisessa mielentilassa. Luolan perällä on myös geokätkö, mutta siellä se saa ollakin, en käy etsimässä. Lähellä kätköä jo kävin, luolassa käynti saa riittää. Koko luolan ympäristö oli todella kivistä rinnettä, ei mikään helppokulkuisin kävelyreitti. Onneksi sadekin loppui, kun viimein tulimme luolasta ulos. 

Luolavuoren luolassa

Luolavuoren luolan päällä on suurta kivikkoa

Maastopyöräily - uutta Rinkassa!

Teksti Kaija Virtanen, kuvat Mikko Koivu

Uudistuksen tuuli puhalsi Rinkan toimintaan, kun 7.10.2017 toteutui toimintasuunnitelman mukainen maastopyöräilytapahtuma.

Syksyisen kosteasta säästä huolimatta pyöräilijöitä saapui lähtöpaikalle Raision ABC aseman pihalle. Siellä tapahtuman vetäjä Mikko Koivu opasti osallistujia niin pyörän kuin turvallisen retken alkuun. 

Ohjeita ja opastusta osallistujille

Mikon kertomaa. Pienessä syyssateessa ajettiin maastopyörillä mm. Karevan kierron maastossa. Pidettiin pieniä taukoja. Maaston haastavuus, välillä juurien rosottama polku ja välillä kallion kupera pinta, antoivat tunteen – olemme oikeasti maastossa, emme tasaisella tiellä.

Kullaanvuoren kalliolla

Syksyn väriloiston ja kauniiden maisemien lisäksi nähtiin mm. Hiidenkirnu. Kullaanvuoren näköalapaikalla, tornin juurella vedettiin keuhkoihin raitista ilmaa, jotta laskeutuminen vuorelta ja lenkin jatkaminen sujuivat mallikkaasti.

Tauolla reitin varrella

Uutta retkeä jo odotellaan! Kuului lopuksi kiitosten lomassa.

Tähän retkeen osallistui kuusi innokasta pyöräilijää Mikon lisäksi.  Rinkka kiittää Mikkoa ja toivoo, että pyöräilyinnostus ’tarttuu’ ja saa lisää harrastajia ensi vuoden retkille. 

Toivomme Rinkassa, että Mikko saa pyöräilyn ’tietopankkiinsa’ lisää työkaluja, kun hän osallistuu Suomen Ladun järjestämälle kurssille, jossa koulutetaan ohjaajia latuyhdistysten maastopyöräilyyn.

 KIITOS MIKKO!

Kolin kansallismaisemat kuljettavat ja ihastuttavat

Teksti ja kuvat Kaija Virtanen

Syyskuun alussa 2017 Armonlaakson vaeltajat tekevät syysretken Kolille. Olen mukana retkellä, jota vetävät Tarja ja Esa Anttila. Meitä on 43 henkilön ryhmä. Taivassalon auto, ohjaimissa Jyrki, tuo retkeilijät turvallisesti Kolille. Majoitumme mökeissä ja teemme päiväretkiä.

3.9. sunnuntai

Retkemme alkaa Luontokeskus Ukkoon tutustumalla. Pihapiirissä, ennen luontokeskuksen avautumista, veri vetää meitä kohti läheisiä isoja kiviä ja Pieliselle kurkottavaa maisemaa. Luontokeskuksessa katsomme Kolista kertovan filmin. Historian mukaan 1650 nimi oli Mustarinda, 1670 tuli ensimmäinen asukas, 1750 Korpi-Jaakko perusti Kolin kylän, 1892 Juhani Aho, Venny Soldan Brofelt ja Eero Järnefelt vierailivat Kolilla, 1896 tehtiin ensimmäinen luontopolku laivarannasta Ukkokolille. Kolin kansallispuisto on perustettu 1991 ja sitä on laajennettu 1996. Luontokeskus Ukko on valmistunut 2000. Kansallispuiston tunnuksessa on kaskikoivikko.

Näyttelytiloissa riittää katsottavaa, vaikka venäläisten taiteilijasisarusten Sergey ja Olga Klinovin teosten nimenä on KUN KUKAAN EI NÄE. Pielisen kehitysvaiheet ja paljon muuta löytyy näyttelyn sopukoista.

Katse Ukko-Kolilta Pieliselle

Matka maastoon kohti Kolin huippuja (Ukko-Kolin huippu 347 merenpinnasta, 253 metriä Pielisen pinnasta) alkaa kapuamalla rappusia ylös. Nyt ei voi maisemasta valittaa – Pielinen peilaa taustalla sinisenä, edessä kalliot kumpuilevat kuin pyöreät pallot, joita reunustaa vihreä metsä. Pihlajan punaiset marjat ja hennon koivun keltaiset lehdet antavat lisämausteen. – Harvoin näkee näin kaunista ja jylhää yhtä aikaa! Poutapilvet soutavat Pielisen ja sen saarten taustalla. Ilmankos taiteilijat ovat ajan saatossa ihastuneet ja oleilleet täällä.

Kallioiden muotoja ja Pielisen pintaa

Akka-Kolilta avautuu maisema metsäiseen Lieksaan. Ylhäältä katsottuna metsä aaltoilee vihreänä kuin vastakohtana siniselle Pieliselle. Kansallismaiseman kauneutta! Ihastelun ja ihmettelyn lomassa pidämme pienen evästauon.

Retki jatkuu. Laskeudumme vaaralta alas Mäkränaholle ja kiipeämme ylös Mäkränvaaralle. Kun on päästy pieni matka ylös, hetken kuluttua laskeudutaan alas. Onneksi osaan polkua on rakennettu portaat sekä ala- että ylämäkeä helpottamaan. Punaiset puolukat maistuvat, kun on tauon paikka. Kierretään Uuron kierrosta, jonka varrelle portaita riittää useaan otteeseen. Eero Järnefelt’in kasvokuva on kiinnitettynä korkealle kallion kupeeseen. Täällä hän on katsellut Pieliselle. Uuron kierros päättyy Luontokeskuksen pihapiiriin. Kolin hotellirakennuksen pohjoispäädyn Uhrihalkeamaa suojaa muinaismuistolaki ja siihen liittyy useita tarinoita. Kävelemme alas vaaralta. Pysähdymme laskettelurinteen puolivälissä kulkevalla polulla ihailemaan näkymää. Satamasta linja-auto kuljettaa ruokailijat ravintola Ryynäseen ja muut ostoksille paikalliseen Sale kauppaan. Monipuolinen sunnuntai saa ansaitun päätöksen mökin rauhassa, saunoen ja ruokaillen. Jotkut käyvät myös Pielisessä kastamassa.

Laskettelurinteellä maiseman ihailua

4.9. maanantai

Päiväretkemme alkaa Peiponpellon P-paikalta tavoitteena nousta Mäkrävaaralle. Metsäisen maaston jälkeen tulemme aukealle paikalle, Ikolan aholle. Ahot ovat Kolin kansallispuiston aarteita, jotka periytyvät vanhan maatalouden ajalta, kerrotaan esitteissä. Totta vie aarteelta paikka näyttää. Ahoja hoidetaan niittämällä. Ikolan aholla on varaustupa, jonka seinässä loistaa pieni aurinkopaneeli. Katajapensaiden suojasta löytyy tulipaikka, jota ympäröi penkkirivistö.

Jatkamme metsän suojaan. Kivien kultaama polku nousee enteilevästi ylöspäin. Valtavat kivet sävyttävät vaaran (Mäkrä 307 m) maastoa. Jättiläinen lienee niitä tänne viskonut? Vanhan kartan mukaan täällä sijaitsee Järnefeltin kallio sekä suuri siirtolohkare. Rinne vaaralta järvelle on jyrkkä. Kiire kannattaa unohtaa. Välillä on syytä pysähtyä ja antaa silmien kulkea niin kallioilla ja maastossa sekä järvellä. Vaalea jäkälä ja ruskan punertamat mustikan varvut viihtyvät kallionkoloissa. Hieno paikka evästauolle.

Puro virtaa sammalten peittämien kivien lomitse

Laskeutuminen vaaralta on hankalampaa, onneksi kaikki suoriutuvat mallikkaasti. Tulemme Purolanaholle. Puro virtaa sammalten peittämien kivien lomitse, olemme kuin satumetsässä. Kuljemme vehreän metsän suojaamaa polkua Tarhapurolle. Likolahden rannan läheisyydessä nautimme ja lepäämme grillipaikalla. Läheisellä Pielisen rannalla hiekka aaltoilee lempeästi. Tekee mieli kastaa varpaat, sillä meidän polkumme aaltoili maastossa rajusti ylös ja alas.

Hienosti Jyrki autoineen löytää meidät ja kuljettaa ruokailemaan sekä kaupoille ja majoille. Retkipäivän huipuksi päätän mennä Pielisen aaltoihin muiden mukana. Täysinäinen kuu katseli puiden takaa, kun istuimme illalla ikkunan ääressä.

5.9. tiistai

Tutustumme Herajärven kierroksen varrella olevaan Ryläys -nimiseen paikkaan. Mäkistä maastoa löytyy, mutta ei hätää nämä retkeilijät jaksavat. Mukava, poutainen ja ajoittain aurinkoinen sää siivittää retkeämme. Komeat maisemat avautuvat metsän yli. Olemme korkealla. Pitää olla tarkkana, ettei lähde kierimään rotkoon. Ruskainen mustikkapaikka piristää. Laho ja reikäinen paksu puunrunko polun varrella on kuin kerrostalo asukkailleen.

On ollut nousua, nyt on tauko.

Tulemme Pitkälammen taulun luokse, siinä kerrotaan elämänmenosta Herajärven rannoilla. Kuljemme lehtometsässä. Opastaulun mukaan täällä kasvaa saniaiskasveja kuten kotkansiipi ja harvinainen myyränporras. Rinteiden lehtomaisuus muuttuu hetkessä harmaantuvien havupuiden täyttämäksi. Ryläyksen huipulta avautuu kaunis näköala Kolin vaaroille ja niiden takaa pilkottavalle Pieliselle. Kiviputouksesta on varoitus. Rinne on jyrkkä ja vaarallisen näköinen. (Ryläys on nimensä mukainen kiviputous, jossa on kiviä vieri vieressä vesiputouksen omaisesti. Putouksen korkeus on yli 50 m.) Emme jää putoilemaan, vaan jatkamme kulkua tasaisempaan maastoon. Taukopaikalta löytyy kota ja tulipaikan. Olemme ansainneet lepo- ja eväshetken.

Matka jatkuu tauon jälkeen

Tauon jälkeen maasto muuttuu täydellisesti. Pääsemme kulkemaan suon yli pitkospuilla. Sitten sukellamme metsäpolulle havupuiden huomaan. Pitsiliinat ja vihreä sammal koristavat kiviä polun varrella paluumatkalla. Monimuotoinen maasto ja mielenkiintoiset näkymät muodostivat meille mukavan retkipäivän.

6.9. keskiviikko

Tänään valloitamme Vesivaaran. Polku kiemurtelee ylöspäin metsän suojassa. Aurinko pilkistää puiden takaa, meistä muodostuu pitkä värikäs jono puiden varjojen välissä. Ei tarvitse pitkään kulkea, kun eteen tulee huikea näkymä Herajärvelle. Pieni tauko antaa silmille ja sielulle valtuuden katsella ja nauttia.

Aurinko pilkistää -retkeilijöitä virkistää!

Kallioinen polku jatkuu vaaran reunalla. Punaiset puolukat pääsevät kuvaan ja kulkijan suuhun. Laskeudumme vaaralta kohti Lakkalaa. Kaunis mustatorvisieni seisoo polun varrella. Jätän sen kasvamaan. Kaverit poimivat keltavahveroita. Lakkala on aikanaan ollut pienviljelystila, joka on 1996 liitetty Kolin kansallispuistoon. Sen rakennuksia on kunnostettu vuosina 1997 - 2004. Pihapiirissä laiduntaa lampaita. Tilalla majoittuu lammaspaimenia ja talkooleiriläisiä.

Retkeilijöiden taukopaikka on Lakkalan tilan läheisyydessä aivan Herajärven rannalla. Kasvillisuus on rehevää, punainen huopaohdake nousee muiden yli. Makkarat käristyvät nuotiossa. Eväät maistuvat.

Retkellä grillataan, jotta jaksetaa!

Retki jatkuu. Törisevän suoniityistä on tietoa opastaulussa. Pitkospuut kulkevat suon reunassa.  Meidän polkumme jatkuu suon jälkeen metsään ja nousee loivasti ylös kohti Turusen aution perinnemaisema-aluetta. Paikalla on mies niittopuuhassa. Hän kertoo, miten ahojen kasvillisuutta vaalitaan Kolin kansallispuistossa. Tarinatauon jälkeen retkemme jatkuu. Saavumme Soikkelin varaustuvan luokse. Tuvan läheisyydessä on viinimarjapensaita, joiden punaiset marjat ovat meheviä ja maukkaita sekä laaja niittyalue. Täällä on joku joskus asunut! Mielikuvituksen avulla voi hatarasti kuvitella asukkaiden toimia – omavaraistalous lienee silloin ollut valttia.

Soikkelin pihapiirissä 

Pitkospuita - pieni matka

7.9. torstai

Ennusteissa on sateinen päivä. Lähdemme astelemaan lähimaaston hiihtolatuja. Kulkuväylä on leveä ja ympäröivä mäntymetsä aluksi tiheää. Matkan edetessä metsä harvenee ja muuttuu kivikkoiseksi. Latupohja tuntuu pehmeältä tossujen alla. Olemme Käränkävaaran laduilla. Komea kivi on saanut katolleen joukon pieniä kiviä – lienee retkeläisten keräämiä. Sade saapuu Käränkälammen tuntumaan. Olemme varautuneet pukeutumalla sään mukaisesti. Leppoisa retki raikkaassa, ihonhoitoilmassa antaa kruunun ulkoilulle.

Käränkävaaran ladun varrella

8.9. perjantai

Vietämme kulttuuripäivän. Tutustumme Pielisen Museoon ja Eva Ryynäsen Paateriin sekä ruokailemme Kestikievari Herranniemessä.

Pielisen museon päärakennuksessa sijaitsee näyttely- ja palvelutilat. Pihapiirin laajalla alueella on eri vuosisadoilta olevia pihapiirejä mökkiläisen asumuksesta talonpoikaiseen mahtitaloon. Lisäksi löytyy myllyosasto, metsätyöosasto sekä maatalous- ja palo-osasto. Tutustumme oppaan johdolla alueeseen. Komea hevosponttuu saa huomiomme. Se on ollut apuna uiton eri vaiheissa Lieksanjoen rannoilla.

Pari puotipuksua !

Hevosponttuu Pielisen Museossa

Paateri – Eva ja Paavo Ryynäsen taiteilijakoti saa silmät pyöreiksi ja aistit auki. Miten puu on taipunut näin moneksi!  Opas kertoo teosten syntymisestä sekä Eva Ryynäsen vaiheista taiteilijana. Suurin työ ainutlaatuinen Paaterin kirkko valmistui kesällä 1991. Tämä on paikka, johon kannattaa tutustua.

Galleria kahvilan keskellä

Eva Ryynäsen taidetta taustalla!

Kestikievari Herranniemessä saamme pienen infon talon historiasta ja isäntäparista. Ruoka maistuu ja sitä on riittävästi. Ruokailun jälkeen käymme katsomassa Vuonislahden rannan näkymiä. Loma-Koli sijaitsee suoraan Pielisen vastarannalla.

Syysretkemme Kolilla päättyy. On aika pakata ja valmistautua lauantaiseen kotimatkaan. Tosi mukava ja monipuolinen retki – KIITOS!

Herranniemen kesäkatsomossa!