Täydenkuun aikaan retriittiretkellä

Kuvat ja teksti Kaija Virtanen

Vain kuu, metsä ja hämäryys

Täysikuu on kuunvaihe, jolloin maahan näkyvä eli ’maata katsova’ kuun pinta on täysin auringon valaisema. Kuu näyttää täydenkuun aikaan pyöreältä. Retriitti eli retretti on vetäytymistä ja hiljentymistä. Teema ohjaa retriittiä.

Perjantaina 15.2. klo 18 rinkkalaiset kokoontuvat kaupungintalon luona ja lähtevät kimppakyydein Kuhankuonon suuntaan retriittiretkelle teemana talvinen luonto.

Siellä kaukana taivaan kannella on kuu

Kuu valaisee hämärtyvää iltaa, kun saavumme Rantapihalle. Kävelemme ensin läheiseen rantaan. Katseet taivaalle. Siellä erottuu kuun lisäksi muutama tähtikuvio, kun oikein tarkkaan tuijottaa.

On mietinnän aika...

Arvuuttelemme, mistä tietää, suureneeko näkyvissä kuu vaiko pienenee. Kun kuun eheämpi kaari ( on a-kirjainta kuvaava, kuun näkyvä osa pienenee (=ab nehmen eli ottaa pois) ja kun kaari on ) eli (zu nehmen eli lisääntyä) kuun näkyvä osa suurenee.  Kuun kaari on nyt kasvavan puolella ja on jo melkein täysi. Almanakan mukaan täysikuu on 19.2.

Hiljaa on hetki itselle ...

Retriitti on hiljentymistä. Olemme hiljaisia, vain lumen ’narina’ kuuluu, kun kenkämme koskettavat lumista maastoa. Luontoteeman mukaisesti keskitymme helmikuisessa illassa kuuntelemaan luontoa ja itseämme. Ei ääniä – vain meidän hengityksemme ja sydäntemme sykkeet. Luonto ympärillämme on melko äänetön.

Meitä on monta, mutta kuvaan sain vain muutaman..

Hetken mietiskelyn ja taivaalle tuijottelun jälkeen siirrymme hiljaisina askeltaen lumista polkua Pukkipalon suuntaan. Otsalamput sammutettuina näkee hyvin kulkea, sillä kuu valaisee sopivasti lumisen maiseman. Puiden oksilta lumet ovat pudonneet. Onneksemme joku toinenkin on täällä kulkenut.  Näin meidän on helpompi asettaa askeleemme polun lumisille muhkuroille.

Jälkiä lumessa - täällä jossain lienee muitakin!

Savojärven rannalla jäämme katselemaan ja kuuntelemaan. Pari meistä heittäytyy pitkäkseen lumihankeen. He antavat siten itselleen luvan olla ja nauttia.  Tutkistelu- ja miettimistauon jälkeen kuljemme samaa polkua takaisin Rantapihalle.

Ulkotulen ääressä juomme lämmintä mehua ja syömme nuotiomakkaraa. Kuulemme Helvi Juvosen runon vuodelta 1955 – Katso pohjoista taivasta ja Ilpo Tiihosen runon vuodelta 1984 – Kuutamossa jyrähtelee järvenselkä. Yhdessäolo tulen äärellä päätetään lauluun ’ Meill’ on metsässä nuotiopiiri’.

Rantapihan tulipaikan tunnelmaa

Metsän siimeksestä palaamme seestyneinä ja hyvillä mielin kaupungin valojen luokse. Ajotien varrella on muutamia valaistuja taloja, mutta ihmiset ovat sisätiloissa. Paluumatkalla yksi jänis loikkasi ylittäen tien autonvalojen edestä. Muut metsän asukkaat eivät tällä retkellä näyttäytyneet.

Kiitos! Mukavan retken jälkeen on hyvä painaa pää tyynyn ja uinailla unten maille.

Valoja ja varjoja helmikuisesa metsässä

Ruskan raikastamia polkuja Ylläksellä

Teksti ja kuvat Kaija Virtanen

Perjantaina 14.9.2018 kello 8 aamulla lähdemme sisareni kanssa syysretkelle kohti Yllästä. Suunnitelman mukaan yövymme menomatkalla Kempeleellä Pohjankievarissa.

Lauantaina 15.9. saavumme hyvissä ajoin majapaikkaan, jonka sisareni on varannut. Majoitumme Rinkan lomaosakeviikolla Ylläskuningas – rivitalohuoneistoon.

Majapaikkamme Ylläskuningas 

Päivä on vasta puolessa, joten lähdemme ulos. Polun varrella on keltalehtisiä vaivaiskoivuja, muutama sieni ja kauniin vihreää ruohomaista kasvustoa. Pitkospuut kopisevat, kun etenemme niiden suomaa polkua yli soisen alueen. Suolla kasvaa kapeita mäntyjä ja kauempana loistaa punaisten varpujen meri aivan kuin olisi tuli irti. Hiihtoretkistä tuttu opastaulu seisoo vakaana paikallaan, kun kuljemme hiihtoladun pohjaa myötäilemää polkua.

Kellokkaan pihalla

Käymme Luontokeskus Kellokkaassa kyselemässä reiteistä – uusia reittejä ei ole saatavilla – vanhoissa riittää kulkemista. Istumme Kellokkaan pihalla ja syömme eväät. Patikoimme takaisin eri polkua kuin tulimme. Saamme mukavan alun tulevalle ruskamatkalle. Illalla seuraamme liittyy Leena sekä kaksi muuta Kirstin ystävää.

Sunnuntai 16.9. Ilma huokuu kosteutta ja usvaa. Heljän kyydissä menemme Ylläsjärven puolelle. Kolme meistä siirtyy maastoon ja kaksi jatkaa autolla Leville.  Gondolihissien luota lähtee maastoon punaisten ja keltaisten kasvien reunustama polku. On kuin kulkisi satumaassa. Kuukkeli istuu männyn oksalla ja odottelee makupaloja. Emme jää tällä kertaa lintua ruokkimaan. Opastaulut tietävät, että liikumme Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Kiirunan kiepillä on kivoja tauluja mm. lieron elämästä ja muista luonnon ihmeistä.

Kahvikeitaan laavulla on sopiva taukopaikka. Muita retkeilijöitä ei ole samalla reitillä kuin me. Tauon jälkeen on hienoa jatkaa pitkospuilla, mitkä halkaisevat kauniin suon. Usva peittää taakse jäävän Ylläksen huipun. Kostea maasto jatkuu vielä metsän puolelle. Pitkospuut ovat osittain vaarallisen liukkaat ja rikkinäiset. Selviämme kaatumatta. Pian tulee kyltti, jossa lukee Ojanlatva eli paikka, jonne olemme menossa.

 

Ojalatvan metsästysmajan luona

Ojanlatvan metsästysmajassa pidämme tauon. Sytytämme tulen ’takkaan’ ja nautimme majan antamasta suojasta. Ojanlatvasta palaamme samaa pitkospuiden sävyttämää polkua Ylläkselle. Tunturin rinteen valkorunkoiset koivut, pienet ja isommat kuuset, väkkäräiset männyt sekä kanervien ja kivien kuvioima maisema on hieno. Pieni mutkitteleva polku ohjaa kulkuamme. Kaukana maisemassa näkyy savua. Tummien pilvien lomaan on tullut vaaleampaa, odotettavissa kirkkaampaa keliä, ehkä?

Kello 14 maissa saavumme uutuutta hehkuvalle Tuomikurun kodalle. Istumme sisätiloissa ja katselemme tulen loimua samalla, kun evästämme. Puolisen tuntia vierähtää ja jatkamme matkaa. Aluksi mutkaista, uutta ja levää polkua kohti kurun pohjaa. Maisema on henkeäsalpaavan kaunis. Muutama koivu ja pienet katajapensaat antavat muutoin aavalle ja kiviselle kurulle säväyksen, kun kuljemme pitkospuita ja välillä nousemme portaita ylemmäs reunalle.

  

Kello 16 maissa edessämme on mainos Kellostapulin kurusta. Kivien määrä nousee kurun reunoilla. Opaslaatikoista löytyy tietoa otsikoilla ’ särkynyttä kvartsiittia’ sekä miten ’veden väkevä voima rikkoi kalliota ja kulutti siihen useita metrejä syvän kurun. Komeimmillaan satulakuru on jyrkästi laskevassa laakson itäosassa, missä veden virtaus oli aikoinaan voimakkainta’.

 

Tauonpaikka rakkamaisemassa

Kurun reunalla, jyrkässä paikassa on penkki, mikä kutsuu istumaan. Otamme vastaan penkin kutsun, istumme, annamme katseen levätä ja evästämme. Tämän jälkeen polku vie kauemmas kurun reunasta. Koivun paksu runko on kaartunut istuimeksi, emme istu siihen, ihailemme paikkaa. Kivikko elää – info kertoo: ’Kuolleen harmaalta näyttävässä rakkakivikossa pärjäävät vain äärimmäisen ankariin oloihin sopeutuneet sammaleet ja jäkälät, kuten torvi- ja karttajäkälä. Kiven kyljessä yön pakkanen voi vaihtua nopeasti päivän kuumuuteen. Lämpö merkitsee kivikossa myös kuivuutta.’

Harmaan rakkakivikon jälkeen punaiset riekonmarja ’mättäät’ ovat kuin mansikoita kermakakussa, mikä on kokonaan maistuvan hyvää syötävää. Varkaankurusta laskeudumme luontopolkua alas kohti Kesänkijärveä. Liukkailla ja mutkaisilla pitkospuilla kulkien ’sukellamme’ suurten mäntyjen ja kuusien sekä keltaisten ja vihreiden koivujen reunustamaan solaan. Siellä täällä on myös luonnosta kertovia tauluja mm. otsikoilla ’kaunis mustasilmä’, mikä kertoo ruohokanukasta ja ’kätketty hehku’, kertoo ruskasta.

 

Luontopolku tarjoaa monenlaista

Maastoon on tehty kivistä portaat. Alaspäin kulkeminen etenee hitaasti, sillä liukkaan polun lisäksi välillä pitää pysähtyä ja ihmetellä maastoa, kasveja ja kaatuneita puita. Puro solisee vieressä. Vesi purossa on vähissä, sillä vihreän ’sammaleen’ peittämät pohjan kivet ovat paikoitellen kokonaan näkyvissä.  Taulu ’Värikäs veijari’ kertoo metsäkurjenpolvesta. Kasvi voi esiintyä myös valkokukkaisena. Taulu ’Luppo vai naava’ on mielenkiintoinen. Naavaa on vähän pohjoisessa, mutta luppoa esiintyy paljon. Luppoa on käytetty mm. langan värjäykseen. Luppo kasvaa puhtaassa ilmassa.

Huomioni saa taulu, mikä kertoo ’Varkaankurun siniverisestä’ eli Pohjois-Suomessa harvinaisesta pohjansinivalvatista, mikä viihtyy Varkaankurussa. Vaivaiskoivu on koivuista kovin, lukee opastaulussa. Koivun eteeriset öljyt torjuvat myös koivua himoitsevia jäniksiä.

Päiväretkemme lopuksi oikaisemme suon yli pitkospuita pitkin kohti Nilivaaraa.  Hyvässä säässä saimme viettää ja kulkea koko päivän, vaikka ennuste kertoi sateesta.

Maanantaina 17.9. suuntaamme joukolla Aakenukselle. En ole aikaisemmin käynyt Aakenuksella, paikkaa olen katsellut Totovaaran Haavepalolta. Auton jätämme Totovaaran P-paikalle. Aluksi kuljemme pienen matkaa metsätietä, missä talvella on hiihtolatu. Poikkeamme oikealle lähtevälle polulle, sillä meille on kerrottu, että vastapäivään kannattaa kiertää.

 

Aakenuksen tunnus

Aurinko hellii. Päätämme patikoida Moloslaen kierroksen (11 km). Metsäisen, ylöspäin vievän polun jälkeen tulemme aavalle, kivikkoiselle (kivilaji on kvartsiittia) tunturin rinteelle. Vasemmalla puolella loistavat keltalehtinen koivu, punalehtinen pihlaja ja hopeanharmaiden kivien rakka. Oikealle katsoessa näkyy aavaa ja sen takana tunturien silhuetteja. Täällä silmä lepää ja sielu nauttii.

 

Taidetta Aakenuksen rinteellä

Merkitty polku nousee tunturin laelle. Opastaulu kertoo Vaulokurusta, mikä on ns. ylivirtauskuru eli satulakuru, joka on syntynyt ylitsevirtaavan sulamisveden kuluttamana. Annamme katseen kulkea kurun seinämillä ylhäältä alas, niin kauas kuin mahdollista. On luonto ihmeellistä!

Vaulokurun varjoja

Tunturin laella polku kiemurtelee kivien ja aluskasvillisuuden välissä. Ihana avaruuden tunne antaa hyvän olon ja aurinko armas tuo värityksen joka puolelle. Hiljaisuuden vallitessa etenemme alaspäin. Tulemme kosteampaan metsämaastoon ja pääsemme kopistelemaan pitkospuita. Pian olemme Moloslehdon autiotuvalla. Tulen ääressä on retkeilijöitä. Pidämme evästauon.

 

Moloslehdon autiotupa 

Tauon jälkeen palaamme samaa reittiä kohti tunturin rinnettä. Tämä rinne on loivempi ja näkymät eivät ole niin komeat kuin tulessa. Eteemme levittäytyy nyt laakea, vihreän, keltaisen, harmaan ja ruskean värittämä maisema.  Lopuksi metsämaastoa ja mutkaista polkua – niin olemme takaisin Totovaaran P-paikalla ja autokin on tallessa. Hieno retkipäivä, hyvä me!

Tiistai 18.9. Nyt on suuntana Iso-Ylläs. Retkeily alkaa patikoiden Luontokeskus Kellokkaan luokse. Jatkamme Varkaankurun suuntaan. Ensin alaspäin ja sitten kohti tunturia. Vauhti on leppoisaa, sillä edessä näkyy nousua nousun jälkeen. Sää on suotuisa. On mukava katsella ja pitää pieniä pausseja. Ylläksen rinteeltä aukenee hieno maisema.

 

Nousua Ylläksen rinteellä

Kiirunan kieppi luontopolku kiertää Ylläksen keskisellä laella. Me kuljemme osan polusta, jonka varrella on luonnosta kertovia opasteita. Esim. Tunturit – ikäloppua hiekkaa! kertoo: Ylläksen kvartsiittikalliot ovat iältään noin 2 miljardia vuotta. Varkaankurussa kalliosta on löydetty vanhoja aallon merkkejä, jotka kertovat ehkä vuorovesi toiminnasta.

Kaukana vastakkaisella rinteellä poro etsii kivien koloista syötävää. Laskeudumme kurua alas kohti Tuomikurun kotaa, mikä näkyy jo horisontissa. Kello lähentelee 16:sta, kun tulemme kodalle. Muita retkeilijöitä ei ole liikkeellä, vain valkoiset pilvet purjehtivat sinisellä taivaalla.

 

Horisontissa siintää  Tuomikurun kota

Tauon jälkeen kiiruhdamme kohti Gondolihissien asemaa Ylläsjärven puolelle. Nopeutamme menoamme, hypimme ruohikkoisessa maastossa aivan hissien läheisyydessä. Mutta – niin siinä kävi, että päivän viimeinen hissi nousi tunturiin ilman meitä.

Parkkeeramme itsemme läheisen Saga hotellin aulaan istumaan ja ihmettelemään. Nilivaaraan on pitkämatka, taksilla olisi käyttöä. Respan nainen soittaa taksia, mutta kaikki on varattuja. Viereisen pöydän mies kuulee pulmamme ja ehdottaa kyytiä, kunhan hänen naisensa tulee kaunistautumasta. He olivat olleet uimassa. Meitä onnistaa, saamme kyydin tunturin toiselle puolelle. Majapaikkaan jää vain lyhyt kävelymatka. Tällä kertaa tähdet ovat meidän suuntaan suosiollisia!

Keskiviikkona 19.9. on vuorossa Kukaksen valloitus. Pilvet peilaavat Lompolojärven pintaan, kun kuljemme rannan tuntumassa. Talvella latu kulkee samassa uomassa. Askeleemme etenevät hienoa suon reunustamaa polkua, mikä on melkein kuin tie. Maastopyöräilijät ovat saaneet tänne hienon reitin, jota voivat myös patikoijat käyttää.

Karilan navetan seutu on tuttua talven retkiltä. Jatkamme metsään ja loivaa nousua kohti Kukasta. Tunturi on 474 metriä korkea, joten lopussa korkeutta tulee myös polkuun. Muistelen, että joskus tätäkin mäkeä on laskettu alaspäin jopa jäisiä latuja.

 

Tuolta nousimme Kukakselle

Tunturin laella on ruskea nimikyltti. Katse näkee pieniä loistavia vaivaiskoivuja, muutamia mäntyjä ja tietysti kiviä ja kanervikkoa. Tuuli on yltymässä. Etsimme taukoa varten suojaisen ’kuopan’ männyn takaa. Olemme sisareni kanssa kahden tällä retkellä. Toiset lähtivät Pallakselle.

Laskeudumme jyrkempää reunaa, jota yleensä hiihdetään ylöspäin. Alempana koivut, kuuset ja männyt ovat kasvaneet pituutta. Koivut hohtavat keltaisina ja vihreinä. Pitkospuut vievät suon halki Kotamajalle. Majan läheisyydessä maistamme sinisiä mustikoita.

 

Valkorunkoiset koivut Kukaksen rinteellä

Pienen tauon jälkeen suunnistamme latupohjaa pitkin takaisin majapaikkaan. Suon hieno väritys syksyllä on tori hurmaava. Kävelyretkelle tuli kilometrejä 16, kun tutkimme tarkemmin mistä olimme kulkeneet. Ilmankos väsytti retken jälkeen!

Torstaina 20.9. sade kosteutti kulkijoita. Onneksi vain hetkittäin. Kuljemme taas Lompolo järven rantaan. Usva leijuu ilmassa, niin etteivät vastakkaisen rannan rakennukset erotu. Karilasta enne siltaa nousemme polkua ylös metsään. Kosteassa säässä on mukava kulkea hyvää polkua, ei tarvitse varoa liukkaita puiden juuria.

Metsän jälkeen tulee näkyviin iso, niittymäinen suo ja sen takana Hangaskurun kota. Tämä laaja niittyalue on komea myös talvella, kun hiihtolatu on vedetty Hangaskurulle. Pilvet leijuvat ja peittävät vastakkaisen tunturin laen. Astelemme varoen liukkaalla pitkoksella.

Hangaskurulle vie pitkospuut

Kodassa on tuli, joten saamme mukavasti eväsmakkarat lämpimiksi. Paikalla on myös muita kulkijoita. Lepäilemme hetken ja jatkamme latupohjaa pitkin kohti Nilivaaraa. Tummat pilvet uhkaavat metsän takaa ja ukkonen ilmoittaa itsestään. Vaaleat porot kulkevat puiden lomassa. Me kiihdytämme kulkuamme. Ehdimme ennen suurempaa sadetta mökille. Hieno retki sateesta huolimatta.

Perjantaina 21.9. sää on suosiollinen eli kuiva Pirunkurun nousemiselle. Aurinkoisena päivänä porukkaa on paljon ulkoilemassa. Kuljemme Käsänkijärven rannan tuntumassa Kesängin Keitaalle.  Hillapolun varrella on useita luonnosta kertovia tauluja. Hienoja otsikoita, kuten Tauoton yötyöläinen ja taulussa on tekstiä hillasta. Hilpeä hehkuttaja otsikon alla on tietoa riekonmarjasta. Lähteikön jättiläinen – taulussa kerrotaan väinönputkesta. Sitten on kiva otsikko Lihaa kiitos – taulussa kerrotaan lihansyöjäkasveista. Ylläksellä kasvaa pyöreälehtikihokki ja pitkälehtikihokki.

 

Pirunkurulta Kesänkijärvelle

Linja-auto toi ulkolaisia matkailijoita Kesängin läheisyyteen. Tauon jälkeen me suunnistamme Pirunkurulle. Nyt on hyvä katsoa mihin astuu, sillä kiviä on vierivieressä ja nousua tuntuu olevan joka askeleella. Pakko on välillä pysähtyä ja vilkaista taaksepäin. Maiseman jylhyys on vaikuttava.

Tähtihetkiä tunturissa julistaa sinipohjainen taulu. Niitä täällä olemme hakemassa ja niitä tuntuu löytyvän, ainakin tänään. Ylös pääsemme ja olemme tyytyväisiä. Valtava kivinen rakka jatkuu vielä ylhäällä. Laskeudumme kohti Tahkokurua. Paikalla on paljon kuukkeleita ja ihmisiä niitä ruokkimassa.

 

Tahkokurun kuukkelit

Tauon jälkeen jatkamme seikkailua. Tähtipolun kuvat reitinvarrella antavat tietoa otsikoilla mm. jylinää tunturissa ja seidan sininen hetki. Lomamme viimeinen retkipäivä kruunasi koko viikon. Turhaan ei hehkuteta tunturien taikaa ja Lapin luonnon monia kasvoja.

 

Ylläskuningas jää seuraaville, kun suljemme ulko-oven

Kiitos retkikaverit ja mukavan sopiva majapaikka.

Syysretkellä satoi ja paistoi - paistoi ja satoi

Teksti ja kuvat: Tarja Aittala 

Raision Rinkan syysretki tehtiin Teijon kansallispuistoon 22.9.2018. Teijon maisemissa patikoitiin 36 jalkaparin voimin Matildanjärven kierros ja kurkattiin Mathildedalin ruukkikylään. Mauri-myrsky soi retkelle omat lisämausteensa kovan tuulen ja kuurosateiden muodossa. Onneksi sade ei ollut yhtäjaksoista ja aurinkokin paistoi kohtuullisesti.

Järvikierroksen nuorta mäntymetsää, jota Mauri-myrsky huojutteli.

Mathildedalin kylään ajettiin Kirjakkalan ja Teijon ruukkikylien läpi. Kylien mielenkiintoisesta historiasta saatiin kuulla matkan aikana. Teollinen toiminta on alueilla alkanut jo 1600-luvulla, jatkuen edelleen Teijossa.

Matildanjärven kierrokselle astuttiin bussista Kariholman pysäköintipaikalla. Täältä lähdettiin reitille ja kulkemaan järveä vastapäivään. Opastuskeskus osui alkumatkalle ja siellä pidettiin pieni tauko. Järvellä näkyi olevan kovasti kalastajia ja opastuskeskuksellakin kalastusluvat näkyivät tekevän kauppansa.

Näkymä järvelle reitin eteläpuolelta.

Matildanjärven kierros todetaan reittikuvauksessa helpohkoksi, mutta omat haasteensa sille tuovat reitin kulumisen myötä esiin tulleet puiden juuret. Lisäksi sade oli kastellut pitkospuut, jotka tuntuivat melko liukkailta.  Pitkospuita ei reitillä kuitenkaan kovin paljoa ole.

Reitille osuu pitkospuita ja suomaisemiakin.

Järven kierros on mukavan vaihteleva. Kallioilta avautuu järvelle erilaisia näkymiä ja käytännössä reitillä kulkija nauttii järvimaisemista koko kierroksen ajan.

Järvinäkymiä ponttoonisillalta.

Järvikierrokselta kylille saavuttaessa jatkettiin Mathildedalin ruukkikylään. Ruukkikylään tutustuttiin omassa tahdissa ja oman maun mukaan. Kylässä on pieni museo, joka esittelee ruukin historiaa ja siellä valmistettuja tuotteita. Kylä itsessään on vireä ja elinvoimainen.  Mukava oli havaita, että retkeläisten lisäksi muutakin porukkaa oli liikkeellä. Kyläleipomon puodissakin käytiin ja kotiinviemisiksi sieltä saatiin tuoretta leipää ja paikallisen kyläpanimon olutta. Mathildedalin kyläalpakoita käytiin laitumella tervehtimässä ja joku uskaltautui uimaan mereenkin.

Teijon tehtaiden tuotantoa ruukkikylän museossa.

 
Raisioon ajeltiin takaisin eri reittiä Kemiön kautta. Paluumatkalla ylitettiin Strömman kanava, jonka rakentaminen liittyy ruukkien historiaan oleellisesti.

Teijon kansallispuisto on mainio päiväretkikohde, jonne ajelee Raisiosta reilussa tunnissa. Omatoiminen retkeilijä saa varmasti hyvin päivänsä kulumaan. Sopivia päiväreittejä alueella löytyy ja palveluitakin kiitettävästi. Jos mielii olla yön yli, niin majoituksessa vaihtoehtoja on tarjolla oman teltan lisäksi b&b- ja hotellitasoisesta mökkeihin. Ja onhan tuolla mahdollista nukkua yönsä teltassa puiden oksillakin.

Vähän erilaista telttamajoitusta.

Kiitos retkiläisille! Alla oleva piirros on erään retkeläisen kuvamuisto kierrokselta. Piirros on taltitoitu palautelomakkeesta, jossa piirtäjän nimeä ei ollut.

Retkeläisen kuvamuisto kierrokselta.

Lisätietoa:

Matildanjärven kierroksen reittikuvaus Luontoon.fi-verkkosivuilla

Ruukkikylien historiasta Luontoon.fi-verkkosivuilla

Hyvin rullaa... rullasuksi

Teksti: Tarja Aittala
Kuvat: Tarja Aittala ja Petri Eskola

Kokeilin rullasuksilla hiihtoa Suomen Ladun ja Huovinretki ry:n järjestämässä Rullahiihto tutuksi -tapahtumassa Säkylässä. Lajia tutuksi oli tuomassa asiansa osaava hiihto-opettaja Laura Liikanen. Puitteet olivat tilaisuuteen sopivat; harjoittelupaikkana toimi Säkylän ampumahiihtostadionin asfaltoitu rullahiihtorata. Sääolosuhteet olivat sen sijaan jokseenkin kosteat: ajatessani Säkylään tunnin verran kotoa taisi ukkoskuuroja kaatosateineen osua matkalle ainakin kolme. Sade vaikeni kuitenkin sopivasti harjoittelun ajaksi, alkaen sitten taas uudelleen kaatosateena tilaisuuden päättyessä. Todettakoon, että sade ei estä rullahiihtoa - sateettomuus on lähinnä mukavuustekijä.

Varusteita oli tuotu paikalle kiitettävästi: suksia perinteiseen ja luistelurullailuun, perinteiseen ja luisteluun tarkoitettuja monoja, eripituisia sauvoja, kypärät, kyynär- ja polvisuojat.

Rullasuksia perinteiseen hiihtoon (kuva T Aittala).

Eripituisia sauvoja metallipiikillä (kuva T Aittala).

Käytettävät sukset olivat Marwe-merkkiset ja monokiinnitys NNN. Periaatteessa oma mono käy, jos kiinnitys täsmää. Monon pitää kuitenkin istua jalkaan hyvin, ns. villasukkavaraa ei tarvita. Jos kenkä on vähän iso, niin jalka luisuu helposti suksen päältä sivulle. Mieluummin siis pienempi kuin isompi mono. Sauvan pituus on sopiva noin-suunnilleen kainaloon asti.

Rullahiihtokenkiä luisteluun ja perinteiseen menoon (kuva T Aittala).

Siteessä NNN-kiinnitys (kuva T Aittala).

Suojaimina lajissa käytetään kypärää, hiihtokäsineitä sekä polvi- ja kyynärpääsuojia. Iskeytyminen kovassa vauhdissa kovalle asfaltille saattaa jättää jälkensä, joten viisas turvaa vähintään sen arvokkaimpansa eli pään.

Varusteet päälle, sukset kiinni ja eikun liikkeelle! Noin ensialkuun menoni oli aika hapuilevaa ja rullilla olevat "tynkäsukset" tuntuivat aika huterilta. Rullasuksilla pito on yleensä etummaisissa rullissa. Perinteistä normisuksilla hiihtänyt oivaltaa aika pian miten pito toimii rullilla.

Riviin järjesty! Hiihdonopettaja Laura Liikanen oikealla (kuva P Eskola).

Tekniikkalaji tämäkin, ja kaikkihan lähtee oikeasta asennosta. Pehmeät polvet, lantio eteen ja peppu piukeaksi. Vartalo työntyy eteen - ei lantiosta - vaan siitä kylkiluiden alta. Tasatyönnössä voimaa siis antavat vatsalihakset.  Sauvoissa käden asennolla on merkitystä: käsien ollessa sauvassa kiinni, käännetään niitä hieman itseä päin. Ja sauvoja ei isketä eteen niin kauas kuin perinteisillä suksilla mentäessä. Sauvat iskeytyvät melko lähelle lyhyen suksen kärkeä ja vartaloa, työnnetään ja ohjaajan mukaan "roikutaan sauvoissa".

Vuorohiihdon opit alkoivat sillä, että suksilla ensin käveltiin, sitten vähän juostiin ja siitä sitten vuoropotkuin hiihtämään. Vuorohiihdossa rullillakin on ajatus saada pitoa toisesta suksesta, toisen potkaistessa vauhtia. Eli vähän kuten perinteisessä hiihdossakin.

Vuorohiihdon potkuharjoittelua (kuva P Eskola).

Rullasuksissa ei ole jarrua, kuten esim. rullaluistimissa.  Tärkein tekniikka taitaakin olla juuri jarrutuksessa: alamäessä jarruttaessa "aurataan" vähän kuin lumessa normisuksillakin. Sivuluisua ei kuitenkaan rullilla tapahdu, joten jalkojen aurausasentoa joutuu väkisin korjaamaan useita kertoja, riippuen alamäen pituudesta. Ja kyllä ne sukset lopulta pysähtyvät kun riittävästi korjailee ja pitää sukset aurauksessa. Jos ei pysähdy, tekee kuten minä: eikun takapuoli asfalttiin ja auts!

Luistelurullasukset jäivät tällä kertaa kokeilematta, kun muutoinkin luistelen talvisin mieluummin retkiluistimilla kuin suksilla. Sen verran tuli havaittua, että rataa ehtoolenkillään kiertävä vanhempi herrahenkilö kiisi vähintäänkin yhtä kovaa vauhtia rullaluistelusuksillaan kuin ne vanhemmat herrahenkilöt yleensäkin kiitävät sielläjossain talvisilla laduilla.

Mukava kokeilu ja kokemus. Voisin kuvitella itseni rullahiihtävän kotikonnuillakin, jahka löytyy sopivan rauhallinen, pitkä ja hyväkuntoinen pyörätienpätkä. Kun talvetkin alkavat olla ainakin täällä lounaisessa kolkassa sitä mitä ovat, taitaa rullahiihto olla varteenotettava vaihtoehto "oikealle" hiihdolle talvisilla urilla. Ja alun hapuilun jälkeen olihan hyvä hiihtäjän hiihdellä, rullasuksillakin.

Lisätietoa:

Marwe-rullasukset, Marwestore
Tekniikkavinkkejä aloittelijoile, Kestavuusurheilu.fi
Vinkkejä rullahiihtoon, Suomen Latu/Kaikki hiihdosta

Raision Rinkan Vaeltajat Pukkipalon reitillä

Teksti ja kuvat Kaija Virtanen

Alkusyksyn suvinen sunnuntai - 9.9.2018 - kokoaa vaeltajat Savojärven rannalla sijaitsevalle Rantapihalle. Aurinko paistaa ja metsään tekevi vaeltajien mieli – hyvä niin – metsä parantaa!

Pukkipalon reitti kulkee pääosin Kurjenrahkan kansallispuistossa. Puisto on perustettu 1998 ja sen tunnuksessa lentää kurki.

Vaeltajat kulkevat metsän siimekseen - oranssimerkkejä seuraten.

Sovittuun lähtöaikaan paikalle saapuu 13 henkilöä, osa tuttuja toisilleen osa ei, kaikilla on yhteinen päämäärä – polulle ja jalkaa toisen eteen. On mitä mainioin ulkoilusää. Lähtöpaikalla opastaulut toivottavat tervetuloa ja kertovat ’totuuksia’ seudun kauneudesta.

Hymyilevä puupatsas.

Suunnistamme Pukkipalon reitille. Polku kulkee aluksi Luontopolun kanssa samaa matkaa. Aivan polun reunassa kameraani pääsee ’hymyilevä’ puupatsas.  Luonnon moni-ilmeisyyttä löytyy, kun vilkaisee sivuille. Jalkoihin kannattaa pääosin keskittyä, puiden juuret ja muutama kivi on syytä huomioida, jotta retki jatkuu onnellisesti.

Vaeltajat tauolla

Aurinko kultaa metsän, kun pysähdymme juomatauolle. Vaaleat jäkälämatot peittävät kallioita. Kivistä on ladottu kolmiomaisia torneja, pihlajan lehdet punastelevat, syksy on tuloillaan. Pitkospuita pitkin on mukava edetä ja niitä tälläkin reitillä löytyy. Toiset aika huonossa kunnossa, mutta onneksi kukaan ei ’langennut’.  Komea kyltti kertoo Korvenpojan sillasta vuodelta 1990.

Siirrymme kansallispuistoon, kun poikkeamme Lakjärven laavulle ja nuotiolla lämpiää retkeläisten makkaraeväät. Metsähallituksen virkailijanainen tuo kyselylomakkeen täytettäväksemme. Yhteistoimin kyselyyn löytyy sopivat vastaukset. Tulipaikalla aika kului kuin siivillä. Ympäröivä luonto ja sen tuoma hyvä mieli, antavat tilaisuuden rauhoittumiseen.

Siellä on 'koti'korkealla...

Puiden, pensaiden ja aluskasvillisuuden värien kirjo on vielä loistossa. Punaiset kärpässienet kääntävät katseet puoleensa. Korkealla männyssä on pöllölle viety koti. Yhden puun levyinen ’pitkos’ saa porukan kulkemaan jonossa. Polulla puiden juuret tuovat mieleen maahan upotetut tikapuut, sillä juuret ovat tasaisin välein koholla polun pinnalla.

Pukkipalon aarnimetsä on komea. Kuuset, joiden alimmat oksat ovat paljaita, kohoavat vierivieressä korkeuteen. Koivikon reunassa vihreälehtinen pirteä pihlaja ja pieni kuusi loistavat auringon paisteessa. Muutama askel eteenpäin ja metsä muuttuu. Kauempana seisoo vierivieressä suoria, kapeita ja harmaita runkoja ja aivan polun vieressä on vihreää ’ elämää’.

Suon yli pitkospuut 

Puolukat loistavat punaisina. Ylitämme pienen kallion ja sitten kauniin suon pitkosta pitkin. Voi, että olen ihastunut sekä soihin että pitkospuihin. Tulemme Pukkipalon aarnialueen sydämeen. Kivasti kihartuva, kapea mänty saa huomiomme. Opastaulussa on kuva Varpuspöllön pesästä otsikolla ’Kololinnun koti’. Toinen taulu kertoo, metsäpalo on uuden elämän alku – metsän kehitys alkaa uudelleen. Lahottajasienistä kertovassa taulussa selvitetään vanhojen puiden kätkemiä salaisuuksia. Metsän sisällä puut kilpailevat valosta ja tilasta.

Naurava naama

Liito-oravasta on kuva taulussa, jonka otsikko on Haapa – elämän puu. Haapa on synkkien metsien jalopuu. Huomioni saa koivussa oleva ’naurava naama’ – aivan kuin lehmän pää siinä naureskelee ohikulkijoille. Ohitamme suuren tasaisen kiven, minkä päällä hyvinvoivat kallioimarteet vilkuttavat.  Olemme Pukkipalon ytimessä. Kiipeämme Takaniitunvuorelle, istahdamme kuvioidulle penkille. Hienoa!

Vaeltajat Takaniitunvuorelle

Retkemme jatkuu. Opastaulussa näemme punalakkisen palokärjen ja tekstin Mihin kelot ovat kadonneet? Polku on mielenkiintoinen. Se johdattaa välillä kalliolle. Viittoja ja reittimerkintöjä on tiheään. Maasto on vaihtelevaa. Mutkien kautta saavumme onnellisesti lähtöpaikkaan. Osa porukasta on menossa saunaan. 

Punaisella Pukkipalon reitti

Sunnuntainen iltapäivä on jo pitkällä, kun retkeilijät jättävät Pukkipalon maaston ja palaavat koteihinsa. Hieno reissu - totta vie! Kiitos Pirjo matkaseurasta ja kyydistä!

Vaeltajat lähipoluilla: Piikkiön Linnavuoren reitistö

Teksti ja kuvat: Tarja Aittala

Elokuun lopulla toimintansa aloittanut Raision Rinkan Vaeltajat-ryhmä päätyi toisella iltavaelluksellaan 3.9.2018 Piikkiön Linnavuoren reiteille. Kesäiset lämpötilat tuntuvat edelleen jatkuvan ja olikin mukava nauttia illan tullen metsän kosteasta viileydestä.

Raisiossa kokoontumisen ja autoihin ahtautumisen jälkeen ajelimme kohti reitin lähtöpaikkaa Kehityksen kerhotalon kupeessa. Lähtöpaikka löytyy osoitteesta Lystiläntie 21, Piikkiö ja parkkipaikan infotaululta kannattaa napsaista mukaan kuva alueen kartasta.

Parkkipaikalta lähdettiin reitille ensin hiekkatietä taivaltaen ja opasteiden kohdalta pujahdettiin metsän poluille. Reitti on merkitty puihin maalatuilla valkoisilla poikkiviivoilla. Polku haarautuu alkumatkasta kahteen suuntaan ja lähdimme merkityn kulkusuunnan mukaan kiertämään reittiä vastapäivään.

Opasviitat reitin alussa.

Linnavuoren reitin korkein kohta Pohtiovuori (79 mpy) huiputetaan poikkeamalla reitiltä vasemmalle. Tiukan kiipeämisen jälkeen vastassa on huimat näkymät.

Pohtiovuoren huippua kohti.

Ja olihan niitä näkymiä mukava katsella ilta-auringon hivellessä hipiää - Piikkiönlahti, Paraisten kalkki ja Meyerin telakan nosturit muiden muassa piirtyivät taivaanrantaa vasten. Linnavuoren laella kukkivat mm. keto-orvokit ja kanerva. Aikamme näkymiä ihmeteltyämme laskeuduimme samaa reittiä takaisin ja jatkoimme reitillä eteenpäin.

Pohtiovuoren huipulla kukki.

Linnavuoren reitistö on mukavan vaihtelevaa, metsäpolkua ja -tietä, ruohoista polkua ja vähän pitkospuita. Vaihtelevuudessa löytyy ja reitin alkupuolisko laavulle saakka on jokseenkin mäkistä.

Reitillä kuljetaan myös metsätietä.

Polku on paikoin aika kulunut, juuria tunkee maasta ja paikka paikoin reittiä on soratettu. Kelpuuttaisin reitin myös maastopyörällä fiilistelyyn ja aloittelevalle maastopyöräilijälle reitti sopisi mielestäni aika hyvin. Lyhyen pitkospuuosuudenkin voi vallan mainiosti ajella niiden vierestä.

Pitkospuut - ne ainoat.

Reitin varrella on opastauluja, joka näyttävät melko tuoreilta. Opastauluissa on kerrottu mm. alueen kasveista ja historiasta. Linnavuoren alue on historiallisesti merkittävä ja sieltä löytyy mm. pronssikautisia muinaishautoja.

Laavu sijoittuu reitillä noin puolivälille ja jos haluaa fuskata, voi reittiä lyhentää loikkaamalla laavun sivusta alaspäin vasemmalle kurvaavalle polulle. Tosi Vaeltajathan eivät tietenkään oikoteitä valitse ja etenimme laavulta eteenpäin siitä mistä pitikin. Makkarat jäivät tällä kertaa jääkaappiin.

Laavun jälkeisellä osuudella jossain vaiheessa havaitsee lähistöllä sijaitsevan ampumaradan. Pauketta kuuluikin kiitettävästi. Tatteja näkyi polun varrella ja parhaimmat niistä taitavat päätyä erään Vaeltajan tattirisottoon.

Vikkelästi putsaantui tatti kotiin viemisiksi. 

Iltataipaleeksi tämä lähireitti oli sopiva: omaan Sports Trackeriin matkaa kertyi 4,91 km. Tämä lähipolku kannatti Vaeltajien matkassa kokea. Mitä jos lähtisit ensi kerralla mukaan?

Pysy polulla - Vaeltajien matkassa!

Lisätietoja:

Retkipaikka, Linnavuoren ulkoilualue Piikkiössä