Patikkaretki Ruissalossa

Teksti ja kuvat Kaija Virtanen

Lokakuinen sunnuntai tarjoaa patikointiin sopivan sään, kun rinkkalaisten ripeä joukko lähtee toteuttamaan toimintasuunnitelmaan ja jäsentiedotteeseen merkittyä retkeä. Retken vetäjä Tarja on käynyt etukäteen kulkemassa reitin. Hän on hoitanut myös muut ohjattuun retkeen kuuluvat valmistelut. Lähtöpaikalla hän jakaa Ruissalon reiteistä; Kansanpuiston reitti ja Kuuvan reitti, Turun kulttuurikuntoilu esitteen.  Retkemme alkaa Honkapirtin parkkipaikalta ja suuntautuu Kuuvan reitille.

Ruska hehkuu ..

                                                

Olemme aikaisin aamulla liikkeellä. Syksy on värittänyt niin aluskasvillisuuden kuin puiden lehdetkin. Alkumatkalla muutama sadetippa putoilee pilvistä. Onneksi sade menee nopeasti ohi. Puiden juuret ja polun havuneulaset ovat kosteina petollisen liukkaita. Tasapainoilua ja katsomista välillä myös jalkoihin – hyvin selviämme myös kallioisista paikoista.

Metsäinen kohta on myös kiehtova

Ruissalossa kohtaa vanhoja, pystyyn kuolleita puiden runkoja sekä eläviä ’mahtipuita’. Samalla katseella näkee myös kauniita, valkorunkoisia ja solakoita koivuja. Pitkospuut ja puiset askelmat ohjaavat kosteissa ja vaarallisissa kohdissa. Polku kääntyy välillä kalliolle. Kostealla säällä kalteva kallio on liukas. Pitää katsoa tarkkaan, mihin astuu – ainakin, kun polku viettää vinosti alaspäin. Hyvät haltijat ovat meille armollisia ja antavat meidän kulkea kompuroimatta eteenpäin.

Luontopolku on hyvin merkitty. Avaran kallion jälkeen sukellamme metsäiseen maastoon. Kulkijoiden kirkkaat syysasut loistavat kivasti polun tiheimmissä kohdissa. Tasaisen jälkeen nousemme taas ylös kohti kalliota. Nopea vilkaisu polun reunaan. Sammal on kuorruttanut kiville vihreän värin. Loistavaa luonnon taidetta!

Kalliolle kukkuralle...katsomaan ei asumaan.

Palkinto nousemisesta odottaa ylhäällä. Taivaan ja maan välissä meidän patikointiryhmä vetää keuhkoihin raikasta ilmaa. Edessä näkyy meri, ylhäällä taivas on sininen ja jalkojen alta löytyy vankka, kivinen kallio. Männyt ja pienet ruohikot värittävät keltaisen ruskeina kallion koloja. Aurinko tuo mukavia varjoja metsän takaa.

Retkemme jatkuu. Laskeudumme alas kalliolta. Polun reunassa laakea iso kivi on tumman vihreän sammaleen peittämä. Pienen matkan päässä polun varrella suuri, sokeripalan muotoinen kivi on jäänyt komeilemaan metsän reunassa. Onkohan jättiläinen jättänyt sen siihen?

Mukava on pehmeällä polulla astella.

Ruskeansävyiset, puista pudonneet lehdet sävyttävät polun. Ihmeellisesti haarautunut vanha puun runko, jonka yksi haara on jo vihreän sammalnukan peittämä, tuo esille luonnon monimuotoisia piirteitä. Koivuista on jo melkein kaikki lehdet pudonneet maahan, joten valkearunkoiset, kapeat koivut ovat kuin isoja tikkuja polkumme varrella. Taaempana loistaa auringon valossa myös isoja, keltaisia, syysasuisia koivuja.

Luotopolun varrella on luonnosta kertovia opasteita. ’ Suo siellä – vetelä täällä’ taulusta voi lukea, miten suokasvit valtaavat yhä enemmän alaa metsäkasvillisuudelta. Metsä alkaa soistua. ’Tuulten armoilla’ taulu kertoo, miten mänty on sopeutunut elämään kuivilla kasvupaikoilla. Saaristokallioilla kamppailevat männyt ovat matalia, käkkyrärunkoisia ja paksuoksaisia sisupusseja.

Kuuvannokan kalioilta avautuu Airiston selkä. Meren tuoksua en tavoita ylös kalliolle, mutta pienellä mielikuvituksella tuoksun voi tuntea. Etenkin, kun Airiston aalloilla olen aikanaan veneillyt. Värit vavahduttavat. Pieni pihlaja punertaa siniharmaan kallion reunalla. Valkearunkoinen koivu kantaa uljaana kauniin keltaisia lehtiään. Kova tuuli taikka pakkanen ei ole vielä riisunut koivun keltaista pukua. Mäntyjen tumman vihreät neulaset tuovat vastakohdan koivuille.

Kalliot ovat muotoutuneet ajan saatossa ja meren myrskyissä. Rantavedessä joutsen hoitaa poikastaan. Kuuvannokan kallioilla pidämme evästauon.

Maisemassa ei valittamista 

’Käpyä kupuun’ opastaulu kertoo kaluttujen käpyjen kohtalosta. Orava ja myyrät kaluavat kävyn kaikkein perusteellisemmin. Tällöin kävystä jää vain ranka ja kasa käpysuomuja. Käpytikka käsittelee ateriansa hätäisemmin. Usein se syö kävystä vain pienen osan. Käpylinnut pääsevät siemeniin käsiksi vääntämällä käpysuomut halki ristissä olevalla koukkunokallaan. Pöytätavat kullakin! – on taulun loppulause.

 ’Saniaisia’ taulusta voi lukea. Rehevänkosteassa metsän painanteessa voit aistia mennyttä aikaa. Nykyään kasvavien saniaisten varhaiset sukulaiset peittivät maapallon kosteita alueita sankkoina metsinä satoja miljoonia vuosia sitten.

 ’Pehmeitä neulasia’ taulun sanoma vie lukijan lehtikuusen tarinaan. Sen loppulause kertoo, että lehtikuuset vaihtavat neulasensa joka vuosi, samaan tapaan kuin lehtipuut lehtensä. Siksi lehtikuusen neulasissa leiskuvat syksyisin myös ruskan keltaiset värit.

Ohitamme myös taulun ’Viiksiniekka saapui Suomeen’. Siinä on tietoa linnusta nimeltä viiksitimali. Se on eräs tuoreimpia lintumaailman maahanmuuttajia. Lintu on satunnaisesti pesinyt Ruissalossa. Tämän taidokkaan pesänrakentajan voi havaita helpoimmin talvisin, jollin se kiertelee hakemassa ravintoa mm. Krottilanlahden rantaruovikossa.

Aurinko paistaa. Retkemme päätteeksi pienet venytykset niin jalkoihin kuin koko kroppaan ovat paikallaan. Reipasta menoa etenimme ja samalla ehdimme havainnoida Ruissalon hienoa luontoa.

Kiitos Tarja! Kiitos osallistujat! 

Ps. Minulle kertyi yli 15 tuhatta askelta 10,7 kilometrin matkalla!

Eräruokaa avotulella

Teksti: Satu Eklund, kuvat: Satu tai Tommi Eklund

Raision lokakuista luontoa väriloistossaan

Lokakuinen lauantai 17.10. tarjosi mukavan sateettoman kelin ulkoilla ja viettää useampi tunti nuotion äärellä ruokaa valmistaen ja aikaansannoksia maisellen. Raision Rinkka järjesti eräruokakurssin, jossa pienellä ryhmällä päästäisi kokeilemaan ja tekemään yhdessä uutta ja oppimaan toisilta. Kun avotulen äärellä valmistetaan useampi ruokalaji, se vaatii vähän etukäteisvalmisteluja ja suuren tavaramäärän kokoamista ja kuljettamista paikanpäälle. Turvallisuusasioitakaan ei saa unohtaa. Rinkan tapahtumissa on mukana ensiaputarvikkeita. 

Loimulohta ja röstiperunaa

                                            

   

Aloitimme päivän kokoamalla tiilistä sopivat tulisijat. Sen jälkeen sytytimme tulet ja aloitimme muut alkuvalmistelut. Loimutusta varten vuolimme itse puunaulat lautoihin ja siinä tarvittiinkin monenlaista luovuutta. Yhdessä tekemällä onnistuimme. Kokeilimme myös tehdä pataleipää ja paistaa se. Loimulohi ja röstiperunat maistuivat. Pataleipä oli haasteellinen ja lopulta se jäikin sisältä hieman taikinaiseksi. Ehkä ensikerralla paremmalla onnella? Vaihtoehtona on paistaa ohuita pieniä yksittäisiä leipäsiä ritilällä. 

Internetistä löytyy useampikin röstiperunoiden valmistusohje. Useimmissa niistä ei ole mukana kananmunaa, mutta röstiä voi olla helpompi käsitellä, kun siihen lisää muutaman kananmunan. Sellaisella reseptillä olen itse aikanani röstiä tehnyt. Pannun kokoinen rösti on hyvä kääntää pienissä osissa pannulla.

Valmisteilla lihaa kasarilla ja kasvisnyytit

Syötyämme aloitimme valmistaa päivän toista ruokalajia, lihaa ja kasvisnyyttejä. Kasvikset vaativat selvästi pidemmän kypsymisajan (aika tasan tunti) kun liha kypsyikin huomattavasti nopeammin. Lihan joukossa oli sieniä ja sipulia. Kasvisnyyttien kyytipoikana oli bonjouria. 

Laavun ja tulipaikan luokse tuli paljon muitakin ulkoilevia ihmisiä grillaamaan. Tuntui kuin kaikki olisivat sattuneet paikalle juuri samaan kellonlyömään. Olipa joukossa Turun latuyhdistyksenkin väkeä. Myös pieniä retkeilijöitä oli liikkeellä vanhempiensa kanssa.

Ulkona ruoka maistuu

Pieni ryhmämme siivosi tehokkaasti jäljet yhdessä hujauksessa. Nuotiopaikka jäi siistiksi, vaikka siinä oli vasta ollut useampi ryhmä syömässä. Seuraavien retkeilijöiden on mukava tulla paikalle eväitään  syömään.

Pohdimmekin sitä, että tämänkaltainen ruoanvalmistus vaatii tarvikkeita ja sopivan paikan, jossa ruoan voi valmistaa. On aivan eri suunnitella ja valmistaa ruokia vaikka viikon mittaiselle vaellukselle,  jossa kaikki tarvikkeet kulkevat rinkassa. Kantamusten tulee kevyitä ja mieluiten myös ruoan. 

Värikästä syksyä 

Retkellä Littoistenjärven ympäristössä

 

Teksti ja kuvat Kaija Virtanen

Littoistenjärvi sijaitsee Kaarinan ja Liedon kuntien rajalla. Sen rannat ovat Kaarinan puolella asemakaavoitettua pientaloaluetta. Liedon puolelta löytyy metsäistä maastoa. Niinpä me – pari entistä lietolaista flikkaa suunnistamme järven metsäiselle puolelle. 

Hiekkarannan tuntumaan on pystytetty Tammireittien opastaulu, jossa näkyy Littoistenjärven luontopolku. Järven pinta välkkyy. Västäräkki kylpee rantavedessä ja keikuttaa pyrstöään – aivan kuin moikkaisi meille. Maisemassa ei ole moittimista.  Lähdemme polulle. On rauhallista, vain pari henkilöä tulee polulla vastaan. Siirrymme välillä polulta metsän puolelle, sillä retken tarkoituksena on etsiä sieniä. Valkolakkisia sieniä näkyy siellä täällä, niitä ei kannata kerätä, ne eivät tee hyvää ruokavaliolle.

Syksy on saapunut metsään

Metsäinen maisema tihenee eli kapeita kuusia kasvaa vieri vieressä kallioisen paikan molemmin puolin. Sienet eivät viihdy siellä. Jatkamme retkeä avarampaan maastoon. Pehmeä sammal tuntuu tossun alla ja silmä löytää tutun kehnäsienen. Sen jalassa on rengas. Vain nuoria kehnäsieniä kannattaa poimia, vanhemmat ovat kitkerän makuisia. Kehnäsieneen olen tutustunut tarkemmin, koska kuulun Kehnäkerhoon. Perustimme työkaverien kanssa sienikerhon jo vuoden 2005 syksyllä. 

Suppilovahveroiden viehättävä rivistö

Suppilovahveroiden rivistö saa poimijan innostumaan. Nyt kannattaa katsoa tarkkaan. Usein, kun näkee yhden suppilon ja katsoo tarkemmin, sieniä löytyy enemmän. Sienen tuntomerkit pitää olla hallussa, ettei poimi myrkyllistä seitikkiä. 

Juuret kallioisella polulla

Kallioiden terävät seinämät ovat kuin askelmia johonkin. Sammal ja jäkälä elävöittävät kiven reunamia ja pintaa. Punainen kärpässieni hehkuu ja yrittää valloittaa. Jätämme sienen kasvamaan. Ruskea suomuorakas on komea, emme ota sitä, ihailemme vain. Tatteja löytyy muutamia, mutta niillä on jo herkuteltu ennen meitä. 

Kallioimarre loistaa kiveä vasten 

Kallioimarre tuo aina mieleen lapsuuden kodin maiseman. Jokamiehen oikeudet kieltävät kallioimarteen keruun – sen saa ottaa vain metsänomistajan luvalla. Kallioimarteen juuri maistuu lakritsille. Eräruokakurssilla olen juurta maistanut ja todennut lakritsin maun. 

Naavat - nuo puiden tupsut- viihtyvät vanhoissa metsissä. Naavan ja lupon ero on pieni. Naava kasvaa etelässä, lupot pohjoisemmassa. Naavat ovat herkkiä ilmansaasteille, ne viihtyvät puhtaassa ilmassa. Nämä partamaiset sienet ilahduttavat aina, kun niitä näkee puiden oksilla. 

Kaatuneen koivun kauneutta koristaa kääpä

Kaatuneita koivuja koristaa kaunis kääpä – luultavasti koivun kantokääpä. Käävät ovat kantasieniä, mitkä kasvavat usein puun rungossa puun loisena tai lahottajana. 

Metsäretkemme tarjosi monenlaista katsottavaa. Jalka nousi polulla ja maastossa. Lisäksi koko kroppa sai jumppaa, kun se taipui alas sienien luokse. Mieli piristyi mukavassa seurassa ja kotiin vietäväksi tuli sopivan kokoinen sienisaalis.

Aamun usvasta iltapäivän aurinkoon

 Teksti ja kuvat Kaija Virtanen

Kullaanpolku – polkuretki tapahtuma kuljetti syyskuun viimeisenä sunnuntaina osallistujia metsän poluilla ja peltojen reunamilla. Polkuretken järjestäjän eli Raision Rinkan talkoolaiset olivat merkinneet reitin etukäteen opasteilla ja nauhoilla. Talkoolaiset (usein eri henkilöt) keräävät merkinnät pois maastosta, kun tapahtuma on ohi.

Usvaisen aamun herkkä hetki

On usvainen aamu ja aurinko lymyilee vielä pilvien takana, kun kaksi Rinkan talkoolaista lähtee kierrokselle.  ABC- aseman luona on sopiva aloituspaikka, sillä polkuretken lähtöpaikalta Kerttulan liikuntahallin luota ABC-asemalle asti opasteet ja nauhat kerätään aina välittömästi tapahtuman jälkeen sunnuntaina. Näin toimimalla ympäristö säilyy luonnollisena eikä merkinnät houkuta ulkopuolisia ilkivallantekoihin.

Kullaan vuorella 

Talkoohomma sujuu mukavasti, sillä kaksi silmäparia löytää nopeasti nauhat. Yksinkertaisella vetosolulla solmitut nauhat on helppo irrottaa, kun vetää solmun toisesta nauhasta niin solmu aukeaa. Näin pitkänä liehuva merkkinauha on helppo ottaa mukana kulkevaan kassiin. Mikäli solmu on tehty nauhaan muulla tavoin, nauhan irrottamiseen kuluu aikaa huomattavasti enemmän. Jos käy niin, että nauha pitää katkaista, sen uudelleen käyttö ei enää onnistu.

Laminoidut opastaulut on kiinnitetty puihin oranssin värisillä muovinauhoilla. Muovinauhat kestävät sateen ja tauluja voidaan käyttää useaan kertaan. Taulujen siniset nuolimerkinnät ohjaavat kulkijan polkujen risteyksessä oikealle reitille. Opastaulujen ja nauhojen värit on valittu siten, että ne poikkeavat luonnon väreistä. Sinistä ja kirkkaan oranssia ei juurikaan löydy metsäisestä maastosta.

Pihlaja peilaa sinistä taivasta vasten

Päivä valkenee hiljalleen. Maisema kirkastuu usvaisen aamun jälkeen. Raikas ruska pukee pihlajan juhlapukuun. Yksinäinen päivänkakkara piristää ja saa kameran kuvaamaan. 

Päivän pelastus - sanoisi myös pörriäinen.

Talkoolaiset ovat tyytyväisiä. Tehtävä on suoritettu. Lisäksi metsäretkellä myös mieli virkistyy.

 

Kilometrejä kisaillen

 Teksti ja kuva Armi Laamanen

 

Minulla on ollut pitkä tauko pyöräilyssä. Taisi mennä lähemmäs 20 vuotta, etten paljonkaan pyöräillyt. Auto oli alla useimmiten, koska se on niin helppoa ja olen perusluonteeltani laiskanpulskea niin kuin kai aika moni meistä. Itsensä pitää pakottaa liikkeelle lihasvoimin kun kerran helpompiakin tapoja löytyy.

Kun pitkän tauon jälkeen keväällä 2019 lähdin ensimmäistä kertaa pyörällä liikkeelle, pelotti. Tuntui, että osaanko enää edes ajaa polkupyörää. No, eihän taito onneksi katoa, kun sen on kerran oppinut. Onneksi olen aikoinaan hankkinut kunnollisen 21-vaihteisen polkupyörän. Siinä on riittävästi vaihteita ylämäkiin ja vastatuuleen.

Keväällä 2019 lähdin ensimmäisen kerran Rinkan maanantaipyöräilyille ja tuntui, että huh huh, kylläpä oli raskasta, mutta kesän mittaan pyöräilykunto koheni ja syksyllä maanantaipyöräilyt sujuivat jo ihan mukavasti.

Tämä kevät muutti meidän kaikkein elämää. Piti keksiä muita liikuntamuotoja kun ei päässyt uimaan tai yhteisille lenkeille. Kaivoin pyörän esiin, käytin huollossa ja lähdin liikkeelle. Netistä löytyi Kilometrikisa. Kisa on työyhteisöjen, yhdistysten, seurojen, harrastusporukoiden, ystäväporukoiden tai minkä tahansa joukkueiden välinen leikkimielinen kilpailu, jossa osallistujat kirjaavat pyöräilykilometrejään tai -minuuttejaan ylös ja kartuttavat oman joukkueen saldoa. 

Kisassa on kolme sarjaa:

• Piensarja (alle 25 osallistujaa)
• Suursarja (yli 25 osallistujaa)
• Tehosarja (pyöräilyseurat, liikuntayhdistykset ja muut "ammattilaiset" tai aktiiviharrastajaryhmät)

Ajattelin, että ehkä joku muukin Raision Rinkassa saattaisi innostua pyöräilemään Kilometrikisassa, keräämään kilometrejä, säästämään bensaa ja kohottamaan kuntoa.  Saimme mukaan Raision Rinkan joukkueeseen 38 pyöräilijää, joista osa pyöräili sähköllä ja osa ilman. Ihan mahtavaa, että niin moni lähti mukaan kisaan kirjaamaan kilometrejä. 

Pääsimme heti ensimmäisenä vuonna suursarjaan, jossa vaaditaan yli 25 osallistujaa. Lopputuloksena meillä on pyöräiltyjä kilometrejä 33 577. Huikea määrä kilometrejä - sillä kävisi jo 15 kertaa Ivalossa edestakaisin! Bensaa säästettiin 2350 litraa ja hiilidioksidipäästöjä  5875 kg. Varmasti myös kunto koheni jokaisen pyöräilyn myötä ja kesän säät olivat suosivat pyöräilijöitä.

Kisaan osallistuminen kannusti ainakin minua jättämään auton kotiin ja kesän lopussa oli mukava katsoa miten paljon kilometrejä tulikaan pyöräiltyä. Minulle niitä tuli 1862 km. Korona pandemiakaan ei haitannut pyöräillessä ulkona ja itsekseen. 

Ensi vuonna uudestaan, eikö totta!

Hakkenpään laavupolulla - syyskuussa

Kuvat ja teksti Kaija Virtanen 

Hakkenpää on kylä Taivassalon kunnassa Varsinais-Suomessa. Hakkenpään kyläyhdistyksen talkoolaiset ja Taivassalon Tupshaukat partiolaiset ovat rakentaneet laavun sekä laavulle kiertävän polun. Heinäkuinen Luonto Plus ohjelma antoi sysäyksen lähteä tutustumaan polkuun.

Hyvän ulkoilusään innoittamina suuntaamme neljän naisen porukalla Taivassaloon. Laavupolulle lähtijöille on osoitettu p-paikka Hakkenpään satamassa. Vaaleat poutapilvet seilaavat sinisellä taivaalla. P-paikan reunassa loistaa laavupolulle ohjaava taulu.

Auto parkkiin ja naiset polulle. Aluksi kuljemme autotien reunaa, josta juuri ajelimme. Saariston rengastien viitta tuo mieleeni pyöräretken, kun Armonlaakson Vaeltajien kanssa pyöräilimme täällä. Pienen matkan jälkeen Laavupolku nuoliopaste ohjaa metsän puolelle - metsätielle.

Sileää kalliota kiva kävellä 

Metsätietä on hyvä astella ja samalla katsella luontoa. Suuri kivi on saanut vihreän lakin -sammaleisen. Männyt seisovat suorina ja terveen näköisinä. Mustikan lehdet ovat vihreitä ja varvuissa näkyy muutamia sinisiä marjoja. Pietaryrtit vilkuttavat keltaisina kuin kertoen hyvää retkeä.

Maasto nousee loivasti ylöspäin. Polun reunamilta voi bongata komeita kallioita. Kallioiden muodoissa on eroja. Useat kivet ovat lempeän pyöreitä. Polun toisella puolella kallion seinämä on tiukan suora aivan kuin veitsellä leikattu. Kalliosta lienee irronnut lohkareita ajan saatossa. Korkea mänty kasvaa ja nojaa kallioon. Siinä näyttää olevan hyvä ja lämmin kasvupaikka, koska mäntyjä on useita. Huomaan paikalla myös kauniin, pienen katajan.

Tulemme välillä alavampaan maastoon. Jotain keltaista loistaa kasvillisuudessa. Pysähdymme ja toteamme kasvin tyrnipensaaksi. Niityn kosteamman kohdan ylitämme pitkospuita pitkin. Yksi, leveä puinen ’lankku’ on tasainen ja sen pintaa pitkin on hyvä kopsutella. 

Männyn juuret ovat kuin kruunu polulla  

Vaalea jäkälä peittää maaston, kun nousemme ylemmäs. Muutama kapearunkoinen mänty kurottautuu valoa kohti mutkaisena suorien ja pienempien mäntyjen välissä. Pyöreät kivet ovat röykkiönä kuin suojaamassa mäntyjä, kun tulemme ylemmäs.

Voi ihmettä! Miten täältä keskeltä metsää löytyy tasainen, laaja kallioalue. Netin ihmeellinen maailma tietää; jääkausi ja meri ovat hionneet osan Taivassalon kalliosta lempeän pyöreiksi. 100-vuotta sitten Niurniemen silokallioilla on kuivatettu kalaa. Me kävelemme kalankuivatus kalliolla. Laavupolun merkitsijät ovat latoneet kivistä polulle merkit. Tulee mieleeni merellä seilatessa näkyvät valkeat kummelit.

Kallion jälkeen polku siirtyy välillä metsän puolelle pehmeämmälle polulle. Kanervat tuovat lilan vivahteen syksyiseen maisemaan pehmeä polkuinen matka kestää vain hetken, sillä silokallioinen maisema antaa pian polulle kovemman pohjan. Kallion painaumissa viihtyy vesi. Samalla jäkälät, varpukasvit ja pieni koivu ovat vallanneet kasvupaikan painauman vierestä.

Polun varrelta löytyy oivallisia opasteita. Pyöreälle kivialustalle on kiinnitetty kapea puu, jonka päässä loistaa polun oranssin värinen merkki. Eli merkkejä ei ole maalattu eikä kiinnitetty kasvaviin puihin. Hyvä juttu! 

Kallioisella polulla mukava opaste 

Pieni kuusi seisoo kuin vartioiden jo ruskeiksi muuttuneiden sananjalkojen rivistöä. Puolukat loistavat punaisina. Kumarrun ja maistan niitä. Samalla huomaan, että sammaleiden alta pilkottaa kattotiilien palasia. Muutaman askeleen päässä näkyy sieniä. Ne ovat suppilovahveroita. Minulla on metsäretkillä usein mukana ’varapussukoita’ niin sienille kuin roskille. Toiset odottavat, kun poimin sienet mukaani.

 

Puolukat - näitä ei voinut vastustaa 

Polku on merkitty puihin valkoisilla nauhoilla. Männyn juuristo on tarrautunut hienosti kallion koloihin. Polun varrelta löytyy pieni, harmaaksi kelottunut mänty. Polun pintaan on tuotu kivimurskaa, jotta kulkijat ymmärtävät missä kuljetaan. Sileäpintainen vihreä sammal verhoaa pyöreää kiveä. Tässä tulee mieleeni sileäpintainen hohkasammal Kuloisten metsässä.

Kivi on kietoutunut samettiin

Uutuutta loistavaan puuceehen johtaa silta aivan kuin ennen vanhaan karjarakennusten ylisille. Mittakaava on tosin paljon pienempi. Katse vasempaan ja näkyy myös laavu. Hienoa, että vessa ei ole aivan laavun vieressä. Laavun seinässä on ohje niin roskaamisesta kuin puistakin. Puut olisi pitänyt ottaa mukaan. Tosin puita löytyy, mutta mielestäni ne ovat turhan suuria nuotiopuiksi. Pärjäämme ja saamme niin eväsmakkarat kuin leipäpaketin lämpimiksi.

Laavun edessä tulipaikan kiertää hyvä ja vankka penkki. Lisäksi laavulla voi istua maton päällä. Monilla laavuilla olen käynyt, mutta mattoa ei ole aikaisemmin ollut istuinalustana. Ritilä, jonka päälle paistettavan voi asettaa, löytyy laavun seinästä. Näppärästi ritilän asettaminen oikeaan korkeuteen onnistuu.

Pörriäinen menossa termariin 

Pörriäinen on kiinnostunut termaristani. Pelasta pörriäinen kampanja on käynnissä, joten annan kaverin kurkotella rauhassa. Kuuset ja männyt ovat kasvaneet korkeiksi, joten meri näkymä on aika kapea. Kivistä on ladottu nelikulmaiset merkit kalliolle.

Aurinko jaksaa paistaa. Kun olemme jo lähdössä kaksi naista ja koira tulevat paikalle. Sammutamme tulen, sillä tulijat eivät kuulemma tarvitse tulta. Laavulta polku jatkuu eteenpäin.

Pitkospuut ja kostean paikan ylitys onnistuu 

Pienen niityn ylitämme pitkospuita pitkin. Muutama askel polulla ja sitten seuraa toiset pitkospuut, jotka ohjaavat kulkijan suon yli. Tuntuu ihmeelliseltä, kun korkeaan kallioiseen maastoon on muodostunut suo. Luonto on ihmeellinen. Iso kivi on verhoutunut pitsiliinaan. Polun toisella puolella pyöreät kivet nojaavat toisiaan. Taitavat olla kavereita. Pian on edessä sileä kallio. Metsän reunassa näkyy kivistä ladottu aita. Tehty aikoja sitten ehkä suojaamaan läheistä asutusta metsän eläimiltä.

Opastaulu on selkeä 

Ympyrän sulkeutuu ja laavupolku palaa samaa reittiä lähtöpaikkaan noin 800 metriä. Nyt kuljemme eri suuntaan, joten maisema näyttää erilaiselta. Taivaallinen rauha, ku ollaan Taivassaloss, sanoi Ari Karhilahti Luonto Plus ohjelmassa. Olen samaa mieltä laavupolun kierroksen jälkeen.

KIITOS ystävät ja mielenkiintoinen laavupolku!

 

 

Seitsemisen kansallispuisto - perinnemaisemia, suota ja aarnimetsää

Teksti ja kuvat Tarja Aittala

Seitsemisen kansallispuisto sijaitsee Pohjois-Pirkanmaan alueella. Raisiosta kansallispuistoon voi suunnata ajamalla Parkanosta tai Hämeenkyröstä Viljakkalan reittiä. Valitsin kesäiselle päiväpatikkakierrokselleni Seitsemisen, koska joskus 2000-luvun alussa tekemältäni käynniltä on muistikuviin jäänyt hiljainen, vanha metsä humisevine honkineen. Halusin käydä katsomassa, pitääkö muistikuvani vielä paikkansa.

Tässä blogissa onkin jo postattu Seitsemisen kansallispuistosta (Kaija Virtanen 12.8.2016). Oma kirjoitukseni keskittyy Seitsemisen kokemiseen parilta rengasreitiltä, jotka soveltuvat hyvin päiväpatikaksi vaikka ekakertalaiselle.

Seitsemisen alueelta löytyy niin kesäreittejä kuin talven latureittejäkin. Reitit ovat merkittyjä ja kartta alueesta löytyy Seitsemisen verkkosivuilta Luontoon.fistä (linkki alempana).

Reittivaihtoehtoja löytyy.

 

Torpparit asuttivat aluetta ja touhusivat metsissä

Seitsemisen alueella on pitkä historia. Tutustuminen alueeseen kannattaakin aloittaa jo kotona perehtymällä historiankulkuun. Syrjäisellä seudulla aikoinaan asujat olivat harvassa ja asutus alkoikin vakiintua vasta 1800-luvulla. Tällöin valtion omistamat ensimmäiset kruununmetsätorpat perustettiin ja saivat torpparinsa. Torppari maksoi veroa valtiolle viljana tai rahana. Torppari oli myös velvoitettu viljelemään vuosittain tietyn määrän peljoa ja niittyjä. Kruunun metsistä sai ottaa työkaluja ja rakennuksia varten tarvittavan materiaalin valtion metsistä.

Savotat ja tukinuitot ovat olleet tärkeä elinkeino Seitsemisellä. Suurimmat savotat tapahtuivat 1920-luvulla ja 1940-luvulla sodan jälkeen Seitsemisen kuusia kaadettiin sotakorvauksena laivojen mastopuiksi. Alueen vesistö kuului Kokemäen uittoyhdistyksen piiriin. Puut uitettiin Liesi- ja Seitsemisjokia pitkin Kyrösjärveen.

Kansallispuistoksi 1980-luvulla

Seitsemisen kansallispuisto perustettiin vuonna 1982. Sen pinta-ala on 46 km2 ja puiston tunnus on näätä. Nimi "Seitseminen" arvellaan tulleen Iso-Seitsemisjärvestä ja sen seitsemästä syvästä lahdesta. Toinen näkökulma nimelle juontaa juurensa saamenkielisestä sanasta "seita", joka olisi muuntunut seidaksi, seiliksi ja edelleen seitsemiseksi. Vanhoissa kartoissa Iso-Seitsemisjärvi kun näkyy nimellä Iso-Seilijärvi. 

Seitsemisen todetaan soveltuvan kaikille kunnosta ja iästä riippumatta, ympäri vuoden, erityisesti kouluryhmille ja osin myös liikuntaesteisille. Alueelta löytyy Seitsemisen luontokeskus, jonka pihan tuntumasta lähtevät Harjupolun ja runokankaan reitit. 

Koveron perinnetilalta Torpparin taipaleelle

Kesäisenä aamuna ajelin Viljakkalan kautta kumpuilevaa ja mutkittelevaa reittiä Koveron perinnetilalle. Olen aikoinaan tovin opiskellut ja työskennellyt Ikaalisissa, joten olihan sitten pakko käydä ajelemassa ja katsomassa vanhoja kulmiakin. Suosittelen Viljakkalan reittiä ja ehdottomasti matkan varrella kannattaa pysähtyä katsomaan Kyröskosken kuohuja. 

Koveron perinnetilalta löytyy iso parkkipaikka. Saapuessani autoja p-paikalla olikin muutamia, mutta ihmiskuhinaa sen sijaan ei ollut. Tilalla laiduntavat lampaat olivat sen sijaan hyvinkin sosiaalisella tuulella, kerjäten rapsutuksia ja niitähän ne sitten saivatkin.

Koveron tilalla laiduntaa lampaita.

Koveron perinnetila on vanha kruununmetsätorppa, rakennukset komeita ja näyttivät olevan hyvässä kunnossa. Pihapiirin rakennuksiin ja entiseen elämänmenoon on mahdollista tutustua myös erikseen tilattavalla opastuksella. Rakennukset olivat käyntihetkellä lukitut, eikä minun lisäkseni muita hiippailijoita näkynyt. Aittoihin ja vajoihin pääsin kurkkimaan, vanhoja työkaluja ja välineitä niissä näkyi olevan.

Panoraama Koveron tilan pihapiiristä.

Aarnimetsän sylissä

Lähdin tilalta Torpparin taipaleelle, jonka polut löytyvät "pihan perältä" viimeisten rakennusten takaa, laitumen viertä hetken edeten. Reitti on kartalla viitoitettu vastapäivään ja sitä suuntaa noudatan. Aika nopeasti polku vie metsään, joka tiheänä kasvaa polun molemmin puolin. Tovin kuljettua polku nousee multiharjulle, josta löytyy kansallispuiston sydämeksikin kutsuttu Multiharjun aarnimetsä. Kohti taivasta ja valoa kurottavat ryhdikkäinä mahtavat kilpikaarnamännyt, joista vanhempien on arvioitu olevan iältään lähes jopa 400-vuotisia. Tarkka silmä erottaa myös jälkiä menneistä metsäpaloista. 

Nousu Multiharjulle.

Muutama puu on kaatunut polulla, sammalta kasvaa ja hiljaisuus on paikoin mykistävä. Ruuhkareitiksi ei tätä ainakaan omalla kohdalla voinut kutsua, ihana rauha vallitsi kaikkialla. Kulkiessa aarnimetsän sylissä alkoi mielikuvitus laukkaamaan ja toi mieleen Sormustenherrojen tarusta tutut entit, ne kovin inhimilliset "puuparrat" (treebeards). Jotka ovat nähneet elokuvan tai lukeneet kirjan, tietävät mitä tarkoitan. Jotenkin osui kohdalleen mielleyhtymä aarnimännyistä tarun entteihin. 

Kilpikaarna on männyn haarniska.

Metsää suota, metsää, suota...

Multiharjun aarnimetsästä polku laskeutuu pikkuhiljaa alaspäin ja polku vaihtelee metsäpolusta suon ylittäviin pitkospuihin. Joissakin kohdin pitkospuut kaipaisivat jo korjausta. Totean hillojenkin alkaneen kypsyä. Jatkan suo-metsämaisemissa kohti tämän reitin ainoaa taukopaikkaa Haukilammella. 

Hiljainen Haukilampi.

Haukilammella on rauhallista, käyn nappaamassa kuvan lammen laiturilta ja istahdan tulien ääreen. Paikalla on 4-henkinen seurue, joka kertoo lähteneensä päiväpatikalle Virroilta. Eväitä syödessä tulee ihmeteltyä koronatilanteet, paikalliset nähtävyydet ja ylistettyä Suomen luontoa. Eväiden huvettua toivotan seurueelle hyvät päivänjatkot ja lähden jatkamaan reittiä eteenpäin. Taukopaikalta Koveron tilalle on enää reilu yksi kilometri. Loppureitti on aika tasaista metsätaivalta ja kohta olenkin takaisin Koveron tilan p-paikalla.

Torpparin taival on Seitsemisen kartalle merkitty 6,3 km:n rengasreitiksi. Jos jotain pitää tykätä eli peukuttaa, kuten nykyään tapana on, niin tällä reitillä tykkäsin erityisesti aarnimetsän tunnelmasta, soista ja Haukilammen taukopaikkakin on peukun arvoinen.

Runoja metsän sylissä

Torpparin taipaleen jälkeen ajelen soratietä kohti luontokeskusta. Luontokeskuksella on iso p-paikka, joka nyt on jo lähes täynnä. Luontoihmisiä vilisee. Ihana rauha jäi sinne jonnekin aarnimetsän siimekseen. Käyn pikaisesti luontokeskuksessa, mutta mitään erityistä aluetta koskevaa näyttelyä siellä ei ole. Sen sijaan esitteitä Pirkanmaan muista kohteista löytyy ja reipas kahvilaisäntä. Kahvila tarjoaa normit kahvileivät ja lounastakin on tarjolla. Tyydyn tällä kertaa pullakahviin ja reipas isäntä huikkaa kahvin olevan italialaista. Selvähän se. 

Ahvenlammi Runokankaan reitin varrella.

Luontokeskuksen pihasta pääsee Runokankaan ja Harjupolun reiteille. Valitsen tällä kertaa Runokankaan, joka on osa Harjupolkua, mutta yksin kuljettuna parin kilometrin pituinen. Runokankaalta löytyy nimittäin runotauluja ja pitäähän ne nyt käydä lukemassa, kun kerran tänne asti ollaan päädytty. Runot tauluihin ovat päätyneet Seitsemisen runokilpailun tuotoksina vuonna 2010. Ylen verkkosivuilta löytämäni uutinen kertoo, että kilpailuun saatiin yli 600 runoa. Taso oli kova ja samat tekijät ylsivät kärkeen useilla runoilla.

Marmoritauluissa on sanomaa.

Kiersin runokankaan reitin ja lukaisin marmoritaulujen tuotokset. Olihan niissä sanomaakin. Mielestäni alla oleva runo sopii hyvin kuvaamaan ainakin aarnimetsän vuosisataisia mäntyjä.

Ihoni uurteisen kierteeksi kierrän,
valojen rippeet pintaani hierrän,
kehoni koukkuisen kieroon käännän,
varteni viiruisen vinoksi väännän.

Haarniskan kilvestä suojaa saavat,
palojen poltot ja kipeät haavat,
juureni imevät voiteita maan,
vanha luo uutta maaduttuaan.

Heikki Partala

 

Pitikö vanha mielikuvani sitten paikkansa? Kyllähän se piti. Hiljainen, vanha metsä oli Se Juttu tässä kokemuksessa.

Lisätietoa ja lähteet:

Seitsemisen sivut Luontoon.fissä

Luontoon.fin reittikuvaukset ja kartta

Luontoon.fin ajo-ohjeet Seitsemisen kansallispuistoon

Metsä sai runosuonet sykkimään, Yle.fin verkkouutinen